Yksi masennuksen sekä myöskin ahmimishäiriön kavalia puolia on, että niinkuin niistä kärsiikin, niistä tulee ajan myötä myös rakkaita vihollis-ystäviä, joista on vaikea hankkiutua eroon. Masennus muuttuu ajan mittaan vähän kuin luonteenpiirteeksi. Syömishäiriö on jo valmiiksi luonteessa.  Jos ne ovat alkaneet joskus aikojen alussa, jossain hamaassa lapsuudessa, niiden kanssa oppii elämään, pitämään salassa. Oppimalla kasvattaa kuoren itselleen, siihen on maalattu normaalin ja tasapainoisen oloinen ilme.

Siksipä oli kerrassaan pysähdyttävää lukea Määränpäättömyys-blogista seuraava ajatus, jonka ystävällisesti tässä lainaan: "de Mello varoittaa samastumasta masennukseen ja sen sijaan tarkkailemaan sitä asiana, joka vain on minussa. En siis ole masentunut, vaan masennus on minussa, tällä hetkellä."

Loistavaa! Eihän somaattisiakaan sairauksia ajatella osana itseä, vaan että "minussa on syöpäkasvain".

Mutta kun syöpäkasvaimen kaltaisesti masennus on ulottanut lonkeronsa ihmisen psyykeen ja henkeen, kasvattanut etäpesäkkeensä joka sopukkaan ja nurkkaan, siitä onkin aika vaikea päästä eroon. Se on pelottavaa. Vaikka luulisi, että on helpotus ja huojennus vihdoin toipua ja heittää pois se kamala, mädättävä sairaus, ei se käykään noin vaan sormia näpsäyttämällä. Vuosien jälkeen sitä luopuu melkoisen suuresta osasta itseään ja ajatteluaan. Masennuskasvain onkin jo muodostanut jonkinlaisen korvaavan henkisen selkärangan, johon nojautua joka tilanteessa, ja nyt olisikin opittava olemaan ilman sen tukea!

Ja sen lisäksi, että masennus kierolla tavallaan suo tukea, se suo myös kavalaa turvaa. Kun käpertyy sen sisälle, saa vastauksen valmiina joka asiaan. Mikään ei suju, "kun minä olen tällainen", mitään ei voi tehdä "kun minä olen masentunut", ja kun erottelee itsensä maailmasta, on helppo selittää itselleen, miten on turha yrittää mitään, kun ei kuulu joukkoon mitenkään. Onpahan vain semmoinen kurja läjä joutavaa biomassaa, jonka olemassaolo johtuu vain jostain mitättömästä kosmisesta erehdyksestä.

Syömishäiriö on vähän samanlainen. BED on hyvä pehmike itsen ja maailman ympärillä. Mutta kun pehmentää yhteytensä ulkomaailmaan, ei myöskään oikein kuule eikä näe eikä huomaa mitään, ja jos ei tunne iskuja, ei tunne oikein mitään muutakaan. Ja tarjolla on myöskin lisää kaikenkattavia selityksiä kaikkiin epäonnistumisiin ja - ei vain takaiskuihin, vaan siihen, miksi mitään ei kannata yrittääkään, sillä takaiskujahan siitä vain seuraisi - "koska olen kurja pahainen läskikasa vainen"

Masennus on kuin panssarikuori ja ahmimishäiriö pehmentävä eriste sen alla. Koko komeuden peittää se feikkipäällyste, jonka avulla ei romahda ihmisten silmäin alla.

Tavallaan molemmat on pelkuruutta kohdata maailma sellaisena kuin se on. Kun tuomitsee itse itsensä jo etukäteen epäonnistumaan, ei tarvitse ottaa epäonnistumisen riskiä. Eikä onnistumisen. Sekin voi olla nimittäin yllättävän pelottava asia.