Joskus aamuvarhain makasin jälleen hiljaa paikoillani odottamassa, että saisin edes hetkeksi nukahdettua uudestaan ennenkuin lapset taas heräävät (etenkin vauva). Jos olisikin kannettava, voisi hipsiä kirjoittelemaan - silloin tulee kaikenlaisia Suuria Ajatuksia ja Välähdyksiä, joita ei kuitenkaan muista kuin osittain tai satunnaisesti, kun on jälleen-herännyt, ja vielä vähemmän siinä päivän ensimmäisessä vaiheessa, kun pääsee koneelle asti kirjoittamaan. Silloin aikaisella ei viitsi tulla surauttamaan tätä isoa konetta käyntiin, on varma, että hiljaisessa talossa koneen hurina ja näppiksen rapina varmasti häiritsee miestä ja lapsia.

Yhden tänänaamuisista valaistumisistani muistan; tajusin, että yksi yhtäläisyys näissä ongelmissani on fyysinen pahoinvointi. Paha olo tulee tupakasta, tulee viinasta, tulee kahvistakin, saati sitten syömisestä. Jossain määrin voidaan jumittamistakin kutsua fyysiseksi pahaksi oloksi = se velttous ja aikaansaamattomuus on fyysistä, ja vähän pahaa, kun ei saa mitään tehtyä. Samoin irtoseksi. Rakkaudettomasta seksistä jää tietyllä tavalla paha olo ruumiiseen. Semmoinen kolotus. Vaikka olisi ollut muka kuinka hauskaa ja hurjaa.

Alle 20-kymppisenä dokaaminen oli aika rankkaa. Se oli ihan patologista. Äijäkännejä. Ainoana varjeluksena valveutunut oksennusrefleksi on säästänyt vatsahuuhteluilta. Elopainokilot ovat auttaneet maksaa ja muuta elimistöä selviytymään.

Rööki ja kahvi on olevinaan hyvänmakuisia, röökaamisessani en kyllä vuosikausiin nähnyt enää mitään ideaa, tiesin sen vain pahaksi tavaksi ja riippuvuudeksi, kahvin aloitan kerta toisensa jälkeen piristävyyteen vedoten ja "kun se tuoksuu niin hyvältä". Oikeastihan se on aika kitkerää, ja se maistuu hyvälle oikeastaan vasta, kun jäänyt koukkuun. Päänsärky ja vatsavaivat, siinä ne enimmät vaikutukset.

Ja sitten se ahmiminen. En mä oikein edes tiedä, missä on sen pahoinvoinnin raja, ettei voisi enää suuhunsa mitään laittaa. No "oikealla ruualla" se kyllä tulee, kun se "oikea ruoka" myös täyttää mahan oikeasti. Mutta nämä turhat itsekuritukset, mitä nieluuni mätän. Ja jos onkin paha olo, se ei kauaa kestä, sitten taas tulee olo, että on haettava vielä yksi rivi, yksi pala, yksi kourallinen, yksi jotain... ja taas kohta uudestaan.

Nyt olen oppinut hahmottamaan sen tietyn pahan olon. Sen, mitä alitajuinen itsekuritus ilmeisesti hakeekin. Sen, missä bulimikot menisi oksentamaan. Ja mullakin olisi semmoinen halu, kova kipu että voi kun tämän kaiken moskan voisi nyt mennä lasauttamaan vessanpönttöön, mutta kun en mene. En tiedä miksi. En voi. En saa? Kuka sisälläni ei päästä?

Onkohan BEDissä kuinka paljon mukana yleensä fyysisen kivun pelkoa? Oksentaminenhan sattuu. Se on vaikeaa, ällöttävää, kakistella hapot nenässä, naama verenpurkaumilla. Päähän sattuu ja korvissa humisee. Elämässä muutenkin varon fyysistä kipua. Olen ja olen ollut nynny kaikessa liikunnassa, juuri siitä pelosta. Että jos sattuu; kaatuu, tippuu, horjahtaa. Yläasteiässä istuin monta kertaa terävä esine toisessa kädessä kättelemässä sitä pelkoa. Olisin vetänyt ranteet auki, jos olisin uskaltanut. Olisin edes viillellyt, mutta pelkäsin (sehän ei kyllä silloin ollut vielä angstiteinien muoti-ilmiökään). Ymmärrän kyllä sen, että miten se voi helpottaa. Olen itseltäni kerjännyt rohkeutta satuttaa itseäni fyysisesti, jotta se fyysinen kipu peittäisi sen sisällä vellovan tuskan, mutta en vaan pysty. En pysty, en uskalla, eikä se sisäinen rankaisija anna; kärsi, paska, älä peittele pahaa oloa itseltäsi.

Sitten olen hakenut näitä kiertoteitä - itseään voi satuttaa niin monella tavalla. Ei sitä tarvitse  tehdä itse, ohjat voi ojentaa viinapullolle tai keksipaketille. Tai äärimillään kaikille omistamilleen reseptilääkkeille yhdellä kertaa. Vaikka olikin niin daiju, ettei tajunnut, ettei ne mihinkään riitä. Niitä pitäisi olla aika gigantit varastot.

Mutta mitä niistä sellaista asioista enää. Kaksi pientä silmäparia seuraavat liikkeitäni tarkasti. Kaksi pientä silmäparia, joiden omistajat ovat tehneet minunkin olemassaolostani oleellisen asian. Nyt kun vain osaisin elää sen kunnian mukaisesti.