Keskimmäinen on näkymätön lapsi. Ainakin siinä tapauksessa, että lapsilla on tasainen, sopiva ikäero. Jos ensimmäisen ja toisen välissä on suurempi ero, saa toinen olla hetken tavallaan uusi esikoinen, ja jos taas toisen ja kolmannen väliin jää useampi vuosi, saa toinen olla hetken aikaa se nuorimmainen, pieni untuvikko.

Keskimmäinen ei saa olla juuri kumpaakaan. Ja koska keskimmäisellä ei ole kummempaa roolia perheessä, hän jää hieman huomaamattomaksi, hänestä on helppo ehdollistaa "se helppo lapsi". Sillä hän saa oikeutuksensa perheessä. Jos esikoisella ja kuopuksella on roolinsa mukainen oikeutus suu vääränä vaatia kaikenlaista, keskimmäinen oppii järkeistämään sen, että saa kaiken käytettynä. Kun sisarusten vaatimukset on ajoittain kohtuuttomia, hän oppii, ettei vanhemmilla ei aina ole rahaa kaikkeen, ja ettei sisarukset sitä ymmärrä, joten on paras olla nyt vaatimatta itselleen mitään. Systeri sai kaiken huutamalla, broidi rikkomalla vanhan, että sai uuden tilalle. Olin joskus hieman kateellinen niille, ajattelin, että saisihan sitä kaikkea kivaa mesoamalla, mutta kun paikkani oli olla helppo, järkevä ja vaatimaton lapsi, vanhemmat tiesivät, että mulle voi sanoa ja selittää, että nyt ei ole rahaa, katsotaan sitten myöhemmin...

Murrosiässäkin oli vahvasti se näkymättömyyden teema mukana. Kyllähän tuli flaidista ja niin, mutta enin kapina (ja myöskin niiden flaidisten aiheuttaja) oli sitä, että muutuin näkymättömäksi kirjaimellisesti; poistuin paikalta, katosin. Vihdoin näkymättömän lapsen ei tarvinnut pidättää hengitystään ollakseen näkymätön, hän etsi omat kuvioinsa. Jostain noin 14-vuotiaasta olen tullut ja mennyt oman pääni mukaan. Saatoin hävitä päiväkausiksi. En tiedä, tuliko niille koskaan mieleen, että kävin baareissa dokaamassa ja sitten notkuin miehissä, tai että liftailin ympäriinsä ajankulukseni. Olihan ne huolissaan, mutsi lähinnä, mutta eivät se asia mua paljoa pidätellyt. Tulin ja menin. Ihme, ettei koskaan sattunut mitään - ja sillä oikeutinkin ne tulemiset ja menemiset, etten koskaan tullut poliisikyydillä himaan, eikä mua koskaan tarvinnut hakea vatsahuuhtelusta (mikä oli kyllä ihme).

Olen monasti kyllä haaveillut, että elämä voisi olla paljon helpompaa, jos olisi saanut olla  se itsekäs lapsi, ja vaatia itselleen, ei vain materiaa, vaan myös henkistä tilaa ja huomiota. Nyt oikeutan koko olemassaoloni järkeistämällä sen, miksi en mitään tarvitse saati juuri ansaitsekaan.

Kyllähän lapsen oikeus on olla itsekäs; sitähän se koko olemassaolon alku on. Vauvan itku on nimenomaan heti-mulle-nyt-vaatimista "Äiti! Maitoa heti taikka kuolen!". Tottakai se ottaa äidillä koville, mutta sitähän se vanhemmuuskin on, antaa oikeus toiselle olla olemassa ja vaatia kaikki sen edellyttämät asiat ja hoitotoimenpiteet, ja silloin luovutaan itse omista tarpeista, eikä opeteta lasta luopumaan.

(montakohan kertaa tässä toistui sana "oikeus" tai "oikeutus" - joku herkkä paikka selvästi)