Vituttaa koko masennus. Se on semmoista itsekeskeistä itsessä rypemistä. Yyy yyy, itsesääli itsesääli. No ei, tosissaankin, masennus on hyvin ja erittäin itsekeskeinen sairaus. Sitä että päivästä toiseen, tunnista ja minuutistakin toiseen kelaat vaan omia tuntojasi, omia juttujasi, omaa itseäsi ja sen kurjuutta. Itseinhokin pyörii oman itsen ympärillä: tarkkailet, miten huono ja kurja kaikessa oletkaan. Niin surkea itsetunto kuin masentuneella voikin olla, hän jaksaa keskittyä itseensä ihmeellisen paljon. Ihan perseestä koko homma.

Tämän havainnon tein, kun silloin nelisenkö vuotta sitten aloin toipumaan edellisestä. Kävi niin, että lääkkeet nostivat pinnalle, tipuin itsekseni ihan pohjalle, ja sitten tajusin että ei helvetti, itse ne palikat on aseteltava oikeille paikoilleen kuitenkin. Ei mikään aivokemian korjaantuminen ole lopullinen ratkaisu; se vain vähän helpottaa oloa. Kävi nimittäin niin, että "seurasin äitini jalanjälkiä" ja kävin juomassa lääkehiiltä päivystyksessä. Aie oli suuresti vakaampi, mutten onnistunut eristäytymään riittävästi sitä toteuttaessani. Kun on mennyt niin pohjalle, että on tosissaan ja vakaasti ollut sanomassa kaikille että terve vaan ja kiitos kaloista, eikä siinä teknisesti onnistukaan, tulee tienristeykseen: nyt on valittava, mihin suuntaan jatkaa. Yritetäänkö uudestaan, kunnes onnistutaan, vai voisikohan nyt sitten ottaa asian vakavasti ja tehdä sille jotain.

Ja ajattelin jotain tehdä. Ensimmäiseksi yritin kiinnittää vähemmän huomiota itseeni. Annoin itselleni luvan olla sellainen kun olen, ei se muutu jatkuvalla kyttäämisellä miksikään. Keskitin huomion johonkin ihan muuhun. En keneenkään ihmiseen, sillä silloin alkaa vain vertailemaan sen toisen paremmuutta omaan alemmuuteensa.  Vaan yritin pysytellä semmoisessa kokonaiskuvassa, tiedättehän, kuten silmillään katsoo kaukaisuuteen ja näkee kaiken, muttei yhtään yksityiskohtaa. Semmoista havainnointia pyrin harjoittamaan sielullisestikin. Kaikkea sellaista. Annoin luvan itselleni olla tyytyväinen, onnellinen ja kaikkea sellaista, vältin varmuutta siitä, että kohta tapahtuu jotain kurjaa kuitenkin. Kaikkea sellaista. Kuullostaa ällöttävän yksinkertaiselta, mutta ei se sitä ollut.

Enkä siinä kovin pitkälle päässytkään, kun kaikki huomio kiinnittyi pahalaatuiseen kasvaimeen ja sen pois leikkaamiseen. Yllättäen omasta elämästä tulikin kovin arvokas ja rakas, kun oli ollut teoreettinen mahdollisuus se menettää. Sitten tulikin tämä vuoristorata nimeltä elämäni mies, avioliitto ja lapset, ja kun enin pyöritys on ohi, huomaan vajonneeni taas siihen samaan mutaan kuin silloin ennen, kun en ole kerennyt asiaa aiemmin huomaamaan saati sille mitään tekemään.

Eli jotain jäi kesken. Jokohan siitä pääsisi eteenpäin.