Hän teki sen vihdoin! Hän sai suunsa auki!

Soitin vauvalle neuvola-aikaa ja lääkärintarkastusta, ja kun niitä siinä hetki sumplittiin, sain itseäni niskasta kiinni, ja sujautettua keskustelunjatkoksi, että sitten vielä semmoinen juttu kuin että taitaa olla masennusta. Pelotti ihan hirveästi! Mutta meidän neuvolatäti oli juuri niin ihana ja lämmin ja luonteva kuin vaan on, oma itsensä, eikä mikään lässyttävä roolihahmo. Varasi ajan torstaiksi lääkärille, jota vielä lupasi briiff@ta tilanteesta.

Pelkäsin eniten, että lääkäriaika lykättäisiin johonkin viikkojen päähän. Olo kun on kaiken aikaa huonontunut, ja alkaa olemaan jo aika todella järjettömän vaikea. Kuitenkin pitäisi muistaa sekin, että lääkkeissäkin menee parisen viikkoa, ennenkuin auttavat, että mikään pim! nyt paranit! -käynti se ei olekaan.

Eilen löysin netistä Beckin masennustestikaavakkeen jonka alustuksessa suositeltiin lääkärille menoa yli 17 pisteestä, ja yli 30 viittaavan jo vaikeaan masennukseen - pisteitä tuli 45. Osa on tietenkin vain surkeaa, olematonta itsetuntoa, mutta hieman pelästyin tuloksesta, kun kuitenkin tässä on ihan sillai saanut arkea hoidettua. Ja sillai vitsailen ja nauran lasten ja miehen kanssa enemmän tai vähemmän. Mutta niin paljon kun perhettäni rakastankin, sekin on vähän sellaista onttoa, tyhjää. Mekaanista. Tapahtuu jossain älyllisellä tasolla, pinnalla, kuoressa, ei siellä jossain sydämessä syvempänä, kuten kuuluisi. Nauran, kun tiedän, että tämä naurattaa, en siksi, että se purskahtaa jostain esiin vaan. No lasten kanssa tietenkin se on aidompaa ja syvempää, eikä rakkauteni heitä kohtaan voi kadota minkään taudin, sairauden tai aivokemiallisen häiriön mukana. Mutta ei kahden pienen pienen tyttösen kuulukaan äitiänsä parantaa, ei se ole heidän vastuullaan.

Enkä voinut enää välttää aihetta miehen kanssa. Olen tähän saakka välttänyt, sillä joskus aiemmin, kun olen yrittänyt puhua näistä ongelmista, vastaukset ovat olleet mm. "Ai olenko minä niin huono aviomies", "Ajattelisit positiivisia asioita", "No täytyykö laittaa lapset päiväkotiin, jos et kerran jaksa". Ja syömisestä, että "älä syö makeaa niin et liho, jos et sitä halua!" Life is simple. Onko? Olisipa. En tiedä, päästiinkö tälläkään kertaa sen pidemmälle, mutta ainakin yritin selittää em. näkemykset toimimattomiksi ratkaisuiksi, ja esittää ongelman aivokemiallisena sairautena, joka paranee lääkkeillä. Kai netistä löytäisi jotain englanniksi.