Vauva vauva, rakas vauvani. Miksi nyt, puolen vuoden iässä, haluat heittäytyä hankalaksi? Olet tähänastisen elämäsi viettänyt aurinkoisena, helppohoitoisena, tasaisena lapsena, ja nyt, nyt sitten alat kitisemään, pinisemään, nukkumaan huonosti, kaikkea sellaista, mitä nyt ei todellakaan enää jaksaisi.
Tottakai esikoisen kanssa oppi, ettei mihinkään kannata luottaa. Kuten parikuisen vauvan kokoyön uniin - "Ihanaa! Nyt se alkoi nukkumaan kunnolla". Tai minkäänikäisen lapsen mihinkään rytmiin "Ahaa! Ai nyt eletään näin!". Kaikki muuttuu. Ehkä jo huomenna. Lapsuus on virtaava eikä staattinen tila. Silkkaa muutosta kaikki tyynni.
Nämä molemmat tytöt ovat olleet todella helppoja. Esikoisen kanssa alkoi joskus pelottamaan, että "mitä jos seuraava onkin semmoinen 'tavallinen' vauva - tai vielä joku 'koliikki' vauva". Ei onneksi. Mutta nyt, miksi nyt, kun alkaa patit olemaan aika lopussa jo muutenkin, tulee tätä ylimääräistä hankausta ja kitkaa.
Ja minä tietenkin syytän kaikesta itseäni. "Siksi se itkee kun olen huono äiti". "Siksi se ei nuku kunnolla, kun se aistii äitinsä masennuksen". "Siksi se ei syö kunnolla kiinteitä, vaan juo älyttömät määrät maitoa, kun se ei koe oloaan turvalliseksi väsyneen elikäs kontaktissa passiivisen äidin kanssa". Ja mitä muuta vaan.
Sen tiedän kuitenkin, että mulla pitäisi olla enemmän jotain purkautumiskeinoja, jaksaisi niitä itku- ja kitinäkohtauksia paremmin. Tämän blogin kirjoittaminen on suuri helpotus, muttei kaikenkattava, holistinen ratkaisu joka ongelmaan.
Kommentit