Joskus on pakko uskoa, että elämä suojelee meitä itseltämme. Ja että "on varottava, mitä toivoo, se voi vaikka toteutua". Mitä kuuluu entisille heiloille, noille suurille rakkauksille, eli minun tapauksessani lähinnä traagisille menetyksille? Enimmäkseen juoppoja. Osa myös ansiokkaita sekakäyttäjiä. Elämä ei-niin-kovin-hohdokasta. Katkoja, ehdollisia. Sellaista kuuluu. Ja minä olen ollut niin hajalla, kun asiat näiden kanssa taannoin on mennyt pieleen tai jääneet tapahtumatta kokonaan. Kylläpä olisikin kannattanut.

Sepä onkin hauskaa ajatusleikkiä, että missä nyt oltaisiin, jos herra N. N. tämä tai tuo olisikin sulanut vakaumukselliselle palvonnalleni ja antautunut suhteeseen nk. ulkonäöllisesti haasteellisen itseni kanssa (mainittakoon tässä, ettei nyt ihan jokainen suhdeviritelmä ole kaatunut yksinomaan siihen, että läskin tytön kanssa ei kukaan kehtaa julkisesti styylata vaikka sitä voisikin viikonloppuisin duunata). Olisiko ehditty naimisiin asti tai lisääntyä? Olisiko tullut jo ero, vai kituuttaisinko edelleen suhteessa, jossa ukko katoaisi viikoksi ryypiskelemään vuokrarahoja? Olisinko kuinka paha keskikaljajuoppo ja/tai sekakäyttäjä itsekin?

Luulisin, että aika monessa elämäntarinassa pieleen mennään siinä, että parikymppisenä sitä kuvittelee tarkoin tietävänsä mitä haluaa, nyt mä olen niin aikuinen ja vanha, tällaista tämä nyt on ja tulee olemaan. Ei tule ajatelleeksi, että viiden - kymmenen vuoden kuluttua saattaakin olla ihan toinen meininki. Ettei ollutkaan ihan niin kypsä vielä...