On helppo huomata, että olen tilittänyt näissä kirjoituksissa paljon mutsista. Sinänsä kummallista, ei meillä mitenkään huonot välit ole, enkä mitenkään päivittäin märehdi, miten traumaattinen äitisuhde mulla on ollut. Mutta kaipa se onkin koko kupletin juoni, että se on semmoista, että tavallaan kaikki on hyvin ja kerrassaan loistavasti, mutta toisaalta pinnan alla on paljonkin mätää, mutta siitä ei vaan saa puhua.

Olen suuresti onnellinen kaikkien niiden ihmisten puolesta, joilla on AVOIMET välit vanhempiinsa. Joko avoimen hyvät tai avoimen huonot, saati sellaiset, että tilanteen mukaan kummat vaan. Jos on huonot välit, sitten vaan ollaan etäisiä eikä siinä sen kummempaa. Tai tapellaan aina kun nähdään, ja se siitä, kuuluu kuvioon. Tai sitten semmoiset lämpimät, hyvät, onnelliset. Tai voi olla etäiset, silti hyvät välit. Mutta tämmöiset kummalliset, ehdolliset välit.

Onhan mullakin melko tiiviit välit, ja kaikenlaista tehdään yhdessä jne. Mutta silti - jotain. Jotain sellaista, että miksi se mulle valittaa kaikesta. Miksi mun pitäisi paijata sitä päähän, jos sillä ei faijan kanssa mene hyvin? Olen joskus huomauttanut sille, että faija on kuitenkin mun isä, joten olen aika jäävi siinä suhteessa, ja mutsi tietenkin loukkaantui tästä. Mutta enhän mä hyvänen aika ole mikään sen luottamusystävätär, vaan tytär! Ja vaikka toisaalta voin mutsille itse soittaa ja valittaa tai parkua, kun menee huonosti, ja se parhaansa mukaan lohduttaa tms., jää jälkeenpäin vähän nolo fiilis, jää odottamaan, että koskahan se sivaltaa tälläkin perheriidalla, kun sillä on ikävä tapa joskus "hyvinä hetkinä" tehdä ikävä viittaus johonkin taannoisiin erimielisyyksiin. Ja kerran tädin möläytyksestä selvisi mutsin puhuneen sille jotain omia teorioitaan, miten minä en ymmärrä aina kulttuurieroja meidän suhteessa. Se oli aika paha. En koskaan maininnut asiasta mutsille, vaikka tekikin mieli ottaa sinne heti seuraava puhelu ja pyytää sitä pitämään turpansa kiinni mun asioista. Tämä on yksi niistä piilevistä omituisuuksista; en koe voivani luottaa äitiini täysin.

Ehkä nämä äitijutut ovat niin kovin pinnalla, kun on itse sellaiseksi tullut myös, ja haluaa välttää omien ongelmiensa eteenpäin kierrätyksen omille lapsillensa. Ja Herra tietää, miten kamalaa se mulle on, kun sanotaan, että vanhemmiten muuttuu tyttäret äideikseen ja pojat isikseen.

Kuinka olla olematta itsekeskeinen, keskenkasvuinen marttyyri?

Kaikkein paskinta, mitä se ihminen on tehnyt, oli se dramatisoitu "itsemurhayritys". Yksi mutsin rasittavampia piirteitä on hermostua faijalle siitä, että se menee nukkumaan tai jopa sammuu ennen häntä, kun ne häppäävät yhdessä. Siis haloo!!! Rakkautta voi mielestäni osoittaa muutenkin, kuin taistella omaa fysiikkaansa vastaan tarpeettomuuksiin asti! Sitä se sitten märisee, että hänestä ei välitetä ja hän on yhdentekevä. Jos faija ei jaksa roikkua johonkin aamuneljään! Etenkin, kun rouvan jutut on aika yksipuolisia tietyn kellonajan jälkeen; loppujen lopuksi se alkaa tilittämään kuinka hän on ollut kaltoinkohdeltu lapsi tai muita tragedioita. Oli ollut joku tällainen tilanne. Systeri oli ollut niillä vielä kylässä. Mutsi sitten rypee itsesäälissään "kun hänestä ei välitetä, hän vaikka tappaa sitten itsensä, yhyy". Ja kun se siinä systerin ja faijan edessä alkaa mättämään jotain tulehduskipulääkkeitä, on kuulkaa aika helvetin vaikea kuunnella, kun sama ihminen vuosia jälkeenpäin alkaa ääni väristen kertomaan tästä dramaattisesta tapahtumasta. Niin monta kertaa olen itse jostain 10-vuotiaasta itseni tappamista miettinyt, että tiedän aika helvetin hyvin, ettei se juurikaan onnistu toisten ihmisten edessä jollain suunnilleen käsikauppalääkkeillä. Mutta kun pitää olla kuoleva joutsen, prima ballerina. Siitä sitten jotain hiililientä juomaan, ja nauttihan se saamastaan huomiosta, kävi jossain psykologilla muutaman kerran, ja selosti niitä käyntejä innoissaan kuin teinityttö ensimmäisistä treffeistä. Ja edelleen, kun olen joutunut roikkumaan sen seurana pikkutunneille ja tajuan, että nyt päästään taas siihen aiheeseen, vatsalaukku kääntyy ylösalaisin, ja kiroan sitä hetkeä, kun en toivottanut hyviä öitä ja siirtynyt vieraspetiin ajoissa nukkumaan.

Jos se olisi ollut yhtään nk. privaatimmin toimitettu suoritus, voisin uskoakin, että se yritti jotain muuta kuin kerjätä huomiota, ja tilanne olisi aivan toinen, koko hommaan ja ihmiseen suhtautuisi ihan toisella asenteella. Ja toisaalta, yksi asia, mikä siinä hommassa vituttaa myös, on että se rypee jossain huomionkipeydessään, eikä sitten meidän, hänen lastensa, rakkaus äitiään kohtaan ole minkään arvoista, kun se ei näköjään mihinkään kanna ja sen voi hylätä tuosta noin (jos tämä yritys nyt olisikaan ollut edes lähellekään varteenotettava).

Tätä yritän pitää kantavana ajatuksena mielessäni, miltä itsestä tuntui oman mutsin sekoilut, jos alkaa itsellä vilkkua mielessä sysimustat aikeet: että miltä se sitten lapsesta tuntuu, jos oma äiti on tosissaan sen asian kanssa, ja nyt olen kaksi heitä tähän maailmaan saattanut, olen myös velvollinen heidän hyvinvoinnistaan huolen pitämään.

Raamatussa sanotaan, että kunnioita äitiäsi ja isääsi, eikä äkkiseltään tulisi mieleen, että se onkin yksi ehkä vaikein kymmenestä käskystä.