Mies, mies, miksi teit taas tällaisen ongelman vaimollesi? Jos pyysin tuomaan jotain "ihan pientä" kun tulet töistä, isket kaksi jättiläiskokoista Fazerin Sinistä pöytään ja valittelet, miten kiero tarjous kiskalla oli; yksi maksoi 3,20, mutta kaksi sai vain 5 €:llä. Mutta oliko sittenkään pakko! Dacapo olisi riittänyt! Ja sitten se pahin läppä: "Mutta syöt niitä kaksi viikkoa, etkä kaksi päivää!". Alle vuorokausi on mennyt, lähdit duuniin puoli tuntia sitten, viimeistelin ensimmäisen levyn pari viimeistä palaa - ja toinen on nyt puolessavälissä! Mä otan vaan pari riviä... ja toiset pari... jne. Pyörin keittiöön takaisin kuin kolli kiimaisen kissan kulmilla. Kohta on semmoinen kuvotus että oksat pois, ja häpeä on vielä pahempi. En keksi muutakaan keinoa "peitellä jälkiä" kuin hakea kaksi uutta levyä ja jemmata toisesta osa (niin, tai syödä). Mä en kertakaikkisesti kestä sitä häpeää, jos "jään kiinni" ja mies ihmettelee "t.! Miten ihmeessä?".

Tämä kun on yksi näistä kulttuurieroista, että heilläpäin aikuiset ei juurikaan mitään makeaa syö, karkit on lapsille, eikä lapsetkaan mätä kuten täällä, kaikenlaisia jättipakkauksia. Ja jos aikuisetkin "vähän maistaa", ei todellakaan täysin ilman itsekuria kuten allekirjoittanut, pakonomaisesti ahmien kun yksin jää. Ja kauanko täälläkään on noita jättipakkauksia ollutkaan. Mun lapsuudessani 70 - 80-luvulla oli sipsipussit varmaan neljänneksen nykyisistä ja limupullot 0.3 litraa, jos oli litran pullo, se jaettiin. Nyt ne kai pennut vetää sen puoltoista kevyesti. "Ei tarvitse kaikkea vetää kerralla loppuun" yleisönosastolla viisasteltiin, kun joku oli valittanut kasvaneesta pakkauskoosta. Niin. Se on helppoa niille, jotka sen hallitsee. "Vähän hei itsekuria peliin!"

Ei mies oikein ymmärrä koko tätä syömishäiriöjuttua (no - ei helvetissä kun se tollaisen määrän tuo!!!). Ei se oikein ajattele, että se on ongelma, sen mielestä se tuntuu olevan vain ahneutta ja itsekurin puutetta. Ei se oikein ymmärrä masennustakaan aivokemiasta johtuvana sairautena, se pitää sitä lähinnä asenneongelmana, että mä pyörittelen ikäviä asioita päässäni, ja sitten tietenkin klassinen: "Olenko minä niin kurja aviomies?". Onhan se vähän pohjoinen ilmiö se masennus, mutta toisaalta niilläpäin ollaan aika pidättyväisiä ja melkoisen ulkokultaisia, pidetään fasadeja yllä ihan perheenjäsentenkin kesken, joten - kaipa sielläkin masennusta on, mutta se vaietaan siihen asti kunnes pukkaa joku psykoosi päälle ja pistetään ranttaliksi. Täällä meillä ollaan kuitenkin - tavallaan, juroudesta huolimatta, aika avoimia, käsittääkseni jo vain Eurooppaankin verrattuna.