Aamiaispöydästä kurkin ulos ja näen äitejä lapsineen aamupäiväkävelyllä. Puoli kymmeneltä! Käy kateeksi sellainen, tehokkaiden, pirteiden ja järjestelmällisten ihmisten aikaansaava elämä. Tuokin nainen varmasti jätti jälkeensä säihkyvän siistin keittiön, eikä yhtään vaatemyttyä loju sohvilla. Lapsetkin ehtivät saamaan paljon enemmän raitista ilmaa kun meidän huushollissa. Puoli kymmeneltä ollaan juuri saatu puuro pöytään, Hesaria on kahlattavana, vauva menee kuitenkin kohta nokosille, joten turha kuvitellakaan, että ehdittäisiin rynnimään ulos ennen yhtätoista jos silloinkaan.

Mies päättääkin lähteä esikoisen kanssa. Hooray! Kannatan. Mutta miten minä sitten vietän ajan, joka "säästyi"? Velttoilen koneen ääressä. Kun pitäisi. Pitäisi niin paljon. Pitäisi siivota. Pitäisi pukea. Pitäisi lähteä kauppaan, kun vauva herää. Ja vauvakin pitäisi pukea ennen sitä. Enkä saa mitään aikaiseksi.

"On hermot jotenkin kipeänä".