Eilenköhän selasin tv-kanavia ja jäin katsomaan TV7:lla jotain gospelmeininkiä, jossa yleisö oli hurmoksessa käyttäytyen varsin epätyypillis-suomalaisesti. Jee jee! Helppohan niille olisi hihitellä, mutta kyllä minä enemmänkin tunsin jonkinasteista kateutta. Näitä kavereita on helppo kutsua hihhuleiksi, mutta jos ne todella tuntevat noin kuin voisi käyttäytymisestä päätellä (sillä saattaahan se olla myös feikkiä, ryhmään sulautumista, toisille todistelua), niin onhan niillä sitten jotain sisältöä elämässä. Joku varmuus kaikesta. Jumala rakastaa minua! Jee!

Olen uskovainen ihminen. Olen varma, että kaiken takana on Jumala, suuri Absoluutti, jotain tällaista. En ole 100% puhdas kristitty, olen löytänyt monille ajatuksilleni tulkinnan muista uskonnoista, paljolti hindulaisuudesta, mutta nk. palannut ruotuun, lähinnä kiitos hindulaisuudessa esitetyn ajatuksen, että olisi hyvä pysyä siinä uskossa, johon on syntynyt, sillä sillä on merkityksensä, se on karma. Kotona ei oltu mitenkään uskovaisia, äiti tavallinen tapakristitty, isä ateisti. Muistan kyllä joskus 5-vuotiaana lukeneeni Raamattua. Toinen kausi oli joskus 10-vuotiaana. Mutta sitten murrosiästä eteenpäin tulin niin yhteiskuntakriittiseksi, että kirkko kamaline menneisyyksineen oli ihan kirous. Intiaanien tuho ja afrikkalaisten orjuus oli katolisen kirkon siunaamaa toimintaa, mitä hyvää siinä tai sen perillisissä voisi olla. Tännekin kirkko vääntyi väkisin tuhoten alkuperäisen kulttuurimme ja opetti, ettei suomalaisissa ole mitään hyvää, kun kaikki tapamme piti tuhota tai vääntää kristilliseen muotoon. Ärrh ärrh! Paavi on antikristus! Väärintekijät!

Kun sitten aloin lukemaan yleisteoksia maailman uskonnoista, monta kertaa tuli ihan hurmiollisia hetkiä "juuri näinhän se on! Jotain tällaista olen aina ajatellutkin!" Sitten tuli syvennyttyä hindulaisuuteen ja buddhalaisuuteen, mutta jotenkin kaikki vyöryi ylitse, se oli niin valtava kokonaisuus, usein niin teoreettista, semmoista nippelisnappelis-tietoa, mitä en kestä lainkaan. Ja oikeassa elämässäkin löytyneet buddhalais- tms. keskukset tuntuivat lähinnä omilla-tiedoillaan-nokittelu-kuppikunnilta.

Osho oli tietenkin rankka ukko, jonka kirjoista diggasin kovasti. Mutta sittenkin esim. näkemykset perhejutuista ei oikein iskenyt - koko ikänsä etsinyt Elämänsä Miestä ja nyt tämä sanookin, ettei mitään avioliittojuttuja pitäisi olla laisinkaan, ollaan vaan sillai niin pitkään kun se on kivaa - sehän on juuri sitä mitä miehet minulle tekivät, enkä kokenut oloani lainkaan valaistuneeksi tai vapautuneeksi vaan käytetyksi ja hylätyksi. Ja löytyi sitten jotain kritiikkiäkin, että meni fiilikset koko mieheen. Että sen ashram on rikkaiden jenkkien nakuilupaikka, käyttikö loppua kohden kokkeliakin, tyttis teki itsarin.

Miehen kirkossa kun aloin käymään, se oli ihan leppoisa paikka. Tietenkin erilainen, kuin suomalainen evlut, mutta ei sittenkään niin hurmiollinen, kuin suomalaiset karismaattiset kirkot. Afrikassa on niin luonnollista ja luontevaa käydä kirkossa, ettei se tarkoita sitä, että on jotenkin hyvässä hapessa. Jee!

Mutta sittenkin. Mitä ne ihmiset kokevat, jotka ovat näitä hihhuleita. Tai ne epähihhulit, jotka ovat uskossa. Vaikka uskonkin, on silti tyhjä tunne sisällä. Niillä jee!-tyypeillä on joku fiilis. Enkö olekaan rakkauden arvoinen? Vai taasko kiellän sen itseltäni?