Kun tuossa Kristerin kirjassa on esitetty, että imetyksessä kaiken pahan alku ja juuri BED:n suhteen (sekä muidenkin syömishäiriöiden), tuli mieleen, että kuinkahan paljon tutilla on osuutta asiassa. Sehän on se ensimmäinen varsinainen läheisyyden korvike, jonka ihmistaimi suuhunsa saa. Juuri siihenhän äidit sitä loppuviimeksi käyttävät, korvikkeena: "ota tämä, en nyt ehdi/jaksa/viitsi olla lähelläsi".

Jos herra on armelias, olen itse onnistunut käyttää sitä vain tuohon ensimmäiseen, kun ei ehdi elikäs juuri nyt voi pistää tissiä suuhun. No jaksamiseen yöaikana nukahtamiseen. Mutta kuitenkin pitänyt lähelläni, enkä niin, kuten näkee tylyjen äitien tökkäävän tapin suuhun, ettei sieltä huutoa joutuisi kuuntelemaan.

Mitäpäs sitten se oma äiti on mahtanut tehdä? Se on kyllä totta, että imetys on mennyt puihin, taisi kestää pari kuukautta: "ei sitä maitoa vaan tullut". Mutta eikai se ole imetyksestä kiinni, vaan siitä onko äiti ei vain paikalla vaan myös läsnä tissiä tai pulloa antaessa. No onkohan ollut. Tuotapa sitten kyselemään... Kyllä se jotain osviittaa antaa, kun mulle on mm. semmoisia neuvoja jakanut, että ala nyt vaan sitä velliä antamaan jo, niin saat itsekin nukuttua/olla rauhassa. Mitä sitä imetystä suremaan, terveitä lapsia teistäkin on pullolla tullut. Pulloa vaan peliin. 

Vaikkei se tutittomuus tai täysimetyskään autuaaksi tee. Saattaapa lapsi alkaa peukaloa imemään. Ja paljonko se imetys tuo turvaa elämään, jos äiti on ihan piipussa ja poissaoleva. En sano, että tutti- ja/tai pullolapsista tulisi *pim!* turvattomia syömishäiriötapauksia

Mutta kaikessa tässä on jotain hienosäätöä mukana, kenestä meistä tulee tasapainoinen ja kenestä tasapainoton.