Yksi asioista, joita olen mutsissa inhonnut, on sen jumalaton itsekorostus ja usko omiin komediennen/näyttelijättären kykyihin sekä ainakin jumalaiseen laulutaitoon. Kuulinkin jälkimmäiseen aika osuvan määritelmän inhoamastani Idolsista - "se, miltä toi laulu kuullostaa sun päässä ja mun korvissa, on kaksi eri asiaa".

Mutsi nimittäin olisi ollut Suuri Näyttelijätär, jos vaan olisi päässyt teatterikouluun - ei päässyt, sillä isänsä mielestä näyttelijät ovat huoria. Mikä tragedia! Sitä sitten kännissä märsätään yöllä kotiin palaavalle teini-ikäiselle tyttärelle.

Ja on tätikin, josta olisi tullut suuri Prima Ballerina, hän todella loisti baletissa, mutta ilkeät vanhemmat ihan vain ilkeyksissään ottivat hänet sieltä pois.

Minä sitten pykimättä yritän kuunnella näiden riistettyä loistoa ja vannon itselleni tekeväni juuri niin kuin haluan - minä en sopertaisi viinilasin takaa hapokkaalle haisten, että olisin niin suuri, niin mahtava, jos vain ilkeämieliset vanhempani eivät olisi kateuksissaan tähtiin johtavaa uraani kampittaneet.

Ja kuinka kävikään - tuliko musta ikinä sitä kirjailijaa/runoilijaa/kuvataiteilijaa/valokuvaajaa/näyttelijää/laulajaa ja mitä lie mitä kaikkea pitikään. Pahainen konttorirotta peruskoulupohjalla. Kuinkas näin kävikään?

1. 1. Kirjailija. Sanojen kanssa olen jaksanut näperrellä, mutta juonikuvioiden keksiminen on olematon taito. Ja sitten tuli semmoinen Saarnaaja-turhautuminen, "ei mitään uutta auringon alla". Kaikki on jo sanottu. Miten minä osaisin sanoa yhtään mitään mielenkiintoisempaa, vanhan toistoa kaikki vaan.
   2. Runoilija. Joskus kaikessa itseriittoisuudessani häkellyn löytäessäni jonkun toisella kymmenellä kirjoittamani runon. Hitto vie, osa niistä on hyviä. Mutta silläkin saralla lannisti pelko teoreettisuudesta; pitäisi osata kaiken maailman rytmityksiä ja muita. Minä vaan kirjoittelin kirjoittamisen riemusta kuten lehmä loikkii kevätlaitumella. Ja lannistavaa oli myös yrittää kahlata kirjaston runoja: hyllykaupalla lukemattomia (tih-tih) niteitä. Sitä suuren tuskan vuodatusta, josta kukaan ei ole sitten kiinnostunut. Vaikken kirjoittanutkaan runojani ainoastaan portiksi loistavaan kuuluisuuteen, lannisti ajatus, että korkeintaan saisin yhden nivaskan lisää johonkin sivukirjastoon pölyttymään. Yhtä lailla kirjoitan niitä sitten omaan laatikkoon pölyttymään.
   3. Kuvataiteilija. Hukkui myös johonkin teoreettisuuden pelkoon. Ehkä visioita, muttei tekniikkaa. Uskaltanut ajatellakaan lähteä mitään mihinkään opiskelemaan - siellä on vain lahjakkaita, teknisesti taitavia ihmisiä, joilla on jo kaikki hallussa. Minä sinne sitten suttaamaan.
   4. Valokuvaaja. Taas teoria vastassa. Matematiikanpelko. Oli joku harhaluulo, että kaikki valokuvausopiskelu on vain ja ainoastaan yo-pohjaista. Tuli faijaltakin joku lannistava kommentti joskus jostain koulusta kun kysyin.
   5. Näyttelijä. Niillähän täytyy olla rautainen fysiikka ja vielä parempi itsetunto. Kun jostain turkkameiningistä oli kirjoitettu, ei huonokuntoinen lyllerö uskalla harkita edes ilmaisutaidon lukiota. Sehän olisi vain lisää liikuntatunneilla nöyryyttämistä.
   6. Laulaja. Mihin jäi Suomen uusi Billie Holiday,Janis Joplin ja Puma Jones? Tukehtui huonoon itsetuntoon. Joskus jotain puhettakin oli musisoivien ystävien kanssa laulujutuista, mutta enhän minä itseäni osaa tyrkyttää. Samapa tuo. Kai nekin mielummin ottivat niitä nättejä hoikkia tyttöjä laulamaan, olisivat hävenneet pulla paksukaista lavan reunalla. Ja kun näitä kavereiden bänditouhuja seurasi, tajusin vaan, että kaikki on siitä itsetunnosta kiinni. Täytyy vaan uskoa itseensä, ei siinä muuta. Täytyy vaan kysäistä, että koskas nähdään treeniksellä hei? Eikä ajatella, että sehän olisi jotain todella liian noloa, tyrkytä nyt itseäsi ja mokaat pahan kerran.

Musiikkijutuissa kyllä muutenkin harmittaa, kun en osaa nuotteja. Tämä on kyllä se, mistä itse sitten voisin hyvinkin märistä tulevaisuudessa. Muistan, kun oli se kausi, että kavereilla oli pianotunteja sun muuta, mulle vaan sanottiin, että ei, eihän meille mitään pianoa mahdu, eikä ne tunnit sua kiinnostaisi kuin pari kuukautta, mitä me sitten tehtäisiin jollain monen tonnin pianolla. Eijei. Se oli kyllä paha latistus. Olisiko tässä sitten ollut kaiken alku ja juuri, mistä sitten opin loppuiäkseni, ettei minusta kuitenkaan ole mihinkään. Ei rahkeet riitä alkua pidemmälle. Pieleen menee kaikki kuitenkin.

No kaikessa näissä on viime kädessä kyse itsetunnosta. Ja uskosta itseensä ja itsensä toteuttamisen järkevyydestä. Eihän siinä muuta. Siinä mitään vanhempien tukea oikeasti tarvittaisi.