Minä olen taas se, joka luovuttaa aamupäivään kestäneen mykkäkoulun jälkeen. Ei yksinkertaisesti pää kestä sellaista. Se ei ole oikein rakentava kasvuympäristö lapsillekaan. Esikoinen vaati aamulla meitä vuoronperään toivottamaan hyvää huomenta toisillemme, tuloksetta.

Vähän aikaa nahistellaan ja purskahdan itkuun, että olen niin väsynyt, etten enää aina oikein tiedä mitä teen. Mies, joka ei oikein haldaa tällaisia päänsisäisiä juttuja, vaan siirtää ne aina konkreettiseen maailmaan, ehdottaa, että laitetaanko sitten lapset päiväkotiin. No ei! Ei nyt ihan siitä ole kysymys. Ei se vaan ymmärrä. Käännän puheen sitten isoäidin poismenoon, joka tässä on ollutkin semmoinen viimeinen niitti, ja mies vähän pääsee samalle levelille, että olen väsynyt, kun on joutunut tämmöisiä juttuja prosessoimaan.

Sitten ollaan taas että pusi pusi.

Jälkeenpäin mietin, että eikö mulla ole mitään selkärankaa vetää mitään juttua loppuun asti. Antaisin mennä vaan, jos on mennäkseen. -Tosin hän tänään korjasi, ettei ollut tarkoittanut avioeroa, vaan poismuuttoa. No sehän olisi loistava ratkaisu, to have the cake and eat it; toisaalla vaimo ja lapset, toisaalla oma pikku poikamiesluukku missä kuherrella tyttisten kanssa. Jooo-o, arvaapa kaksikin kertaa, herraseni, menisikö läpi...

Käydä elokuvissa keskellä päivää, se vähän rauhoittaa, vaikka seura ei olekaan parasta. Mutta mitä siitä, läpisköön vaan pälä pälä tylsiä tyhjiä juttujaan, tuuli tunkee korviin yhtä lailla ja suhisee vaan. Leffa oli kuitenkin hyvä. Kotimatkalla mietin, että olisi varmaan ihan oikeasti mielenterveydelle edullista jättää mies ja lapset himaan ja tehdä jotain ihan oikeasti kivaa, eikä vain käydä asioita hoitamassa.

Keskustassa oli paljon kaikenlaisia baareja ja ravintoloita, ja oli kiintoisaa mielikuvitusleikkiä visioida itsensä käydä napsaamassa tuolla yksi, tuolla toinen, huolettomat pikku päiväkännit, mutta eihän semmoinen nyt enää oikein toimi.

Huolettoman päiväkännäilyn korvikkeena on tietenkin syöminen. Leffaanhan saa ostaa syötävää, ja kuinka meneekään jaffakeksejä molemmat pötköt, toinen kotimatkalla - mutta miksi?!? Perinteiset popkornit tietenkin, ja limu, mutta sentään tällä kertaa ei niitä isoimpia. Huono olo tuli kuitenkin. Ja koko ajan matkalla teatterista himaan maanisesti mietin, mitä ja mistä ottaisin lisää. Suklaalevy? Irtiksiä? Jotain? Onneksi oli sen verran huono olo, että musutin sitten vaan ne keksit pois käsilaukusta. Tunsin olevani jättiläisläskiboa, kun tungin vaivihkaa kokonaisen keksin kerrallaan suuhun. Olin varma, että ainakin viisikymmentä ihmistä tällä reissulla tuli katsoneeksi "voi yök mikä läski".