Huonolla itsetunnolla varustetun ihmisen on aina vaikea ottaa rakkautta vastaan, vaikka nimenomaan rakkaudettomuuden kokisi elämänsä ongelmaksi. Sepä juuri, muttei näe sitä, että itse sen aiheuttaa, itse on tulppana estämässä rakkauden virtaamista itseensä. Sitä kyllä osaa valuttaa pois, ja myös erittäinkin vääriin kohteisiin. Kuihduttaa itsensä, antaa vuotaa tyhjiin, eikä mitään osaa hyväksyä tilalle. Vaikka samalla visioikin, että jos joku minua rakastaisi, kaikki olisi hyvin. No sori - ei voi olla, ennenkuin edes vähän rakastaa itseään. Masennus on kaikista huonoin lähtökohta suhteelle. Ei toinen jaksa sellaista, olen pelottanut monta pois. On tietysti sitten semmoisia terapiaparejakin, missä toinen vain uhrautuu toisen eteen, mutta se on sitten aika kinkyä elämää.

Lapset ovat hämmentäviä ihmiselle, joka ei pidä itseään juurin minkään arvoisena. Kun ensimmäinen syntyi, hän oli (ja on edelleen) se maailman ihanin ja ihmeellisin, perustin oitis yksityisen henkilökultin häntä palvomaan, enkä edes ajatellut saavani mitään takaisin - se oli täysin tarpeetonta, riittävä palkkio tuolta pieneltä prinsessaltani oli juuri vain se, että sain palvoa häntä elämäni jokainen hetki hereillä ja nukkuessa. Ja oli jo liian ihanaa, että hän suvaitsi tulla lapsekseni. Ajattelin ja koin, että lapset on niin täydellisen ihania itsessään, että he vain paistattelevat siinä, että vanhemmat ja muut rakastavat heitä. Ja että he siinä ihanassa täydellisyydessään suvaitsevat suoda huomiota biologisen sisäänkoodatusti, varmistaakseen, että heitä ruokittaisiin riittävästi jne.

Mutta että tuo pieni olento tuntee todella rakkautta vanhempiaan kohtaan - se on häkellyttävä tunne, ensimmäinen rakkaudenosoitus, halaus, kenties, tai kun hän itse sen kertoo spontaanisti, "äiti mä rakastan sua". Silloin äidin aika ja maailmankaikkeus pysähtyy, ja korvissa kuuluu enkelten laulua. Rakastatko, kultaseni, enhän minä mitenkään ole sen arvoinen. Olet liian armelias, prinsessani, ajattelen, mutta suutelen otsaa ja vastaan vain, että "niin minäkin sinua, kulta".

Tai kun kotivideolta näkee, miten vauvan silmät seuraavat äitiään alati, ei vain vastatakseen katseeseen, vaan sitä hakien, ja siitä ilahtuen.

Itkin hiljaa yöllä yksin kun muistin sen vakaan katseen.

Enhän minä mitenkään ole sen arvoinen.

Jäin miettimään, mitä sitten tunnen omaa äitiäni kohtaan. Lapsuuden rakkautta ajattelee äkkiseltään semmoisena mekaanisena toimintona, mutta kai minä ihan oikeastikin olen äitiäni rakastanut. Päällimmäisenä vaan tulee mieleen, miten mutsi otti yhteen jokseenkin systerin kanssa ja syöksyy sitten sänkyynsä parkumaan, ja minä sinne perässä sitten lohduttamaan. Äiti värisyttää dramaattisella äänensävyllä, että "olenko minä sitten huono äiti, olenko, kerro, olenko?" johon minä tietenkin sitten vastaan, että et ole, et tietenkään. Jälkeenpäin ajatellen aika väärin, että semmoinen 3 - 10-vuotias lapsi lohduttaa marttyyriydessä vellovaa äitiään. Eihän lapsen tulisi tukea äitinsä egoa ja itsetuntoa vaan päinvastoin! Siitä on tainnut aiheutua aika monta kompleksia, esimerkiksi vaikeus ilmaista omia negatiivisia tunteitaan, tai kyky vaatia itselleen mitään, henkistä tai maallista, "ettei äidin tule paha mieli", ja samasta syystä semmoinen yleinen feikkaaminen, että kaikki on ok.

Systeri kun on aika epästabiili yksilö yhä vaan, meillä on mutsin kanssa joku tukiryhmä yhdessä, puhutaan sen edesottamuksista, mutta niissäkin tulee fiilis, että edelleenkin mutsi hakee tukea multa, minä sitten järkeistän systerin käyttäytymisen ja paheksun sitä ja niin edelleen, mutsi lähinnä valittaa ja voivottelee, kun häntä ei kunnioiteta lainkaan...

Ongelma on kai siinä, että olen ymmärtänyt mutsin luonteen liian hyvin. On vaikea puhtaasti rakastaa ja kunnioittaa ketään, jonka epäkypsyyden tuntee liian hyvin - etenkin, kun kyseessä on oma vanhempi, ja itse pitäisi saada olla se epäkypsempi yksilö. Niin paljon se on kännissä tilittänyt, ja selvinpäinkin, että olen saanut piirrettyä kuvan perheensä iltatähdestä, ihmelapsesta, jota kaikki palvoi, ja joka on itsekin sanonut, että vasta parinkympin toisella puolen vasta näki oikean kuvansa peilistä... Ja jossain määrin on näköjään jäänyt sitä ihmeellistä kuvaa kaipaamaan. Kai se meidät teki vähän kuin itseään palvomaan, ja oli kauhea kolaus, kun lapset tappeleekin, riitelee ja haistattelee. "Olenko minä huono äiti, sano, olenko..."

Kun se huomion kerjääminen on tuntunut niin vastenmieliseltä, siksikö minun on niin vaikea odottaa, että omat lapseni rakastaisivat minua, etten olisi samanlainen keskipisteen kerjääjä? Mutta kun mennään äärilaidasta toiseen, ei asia parane mitenkään.

Ja ahdistavaa on myös, kun sanotaan, että vanhemmiten pojat muistuttavat isiään ja tyttäret äitejään. Herra minua varjele siltä. Tai saisi ainakin valita ne hyvät puolet.