Niistä yleisistä latteuksista, joita masentuneelle viljellään, olen testannut viime aikoina kahta:

1. Lähde lenkille, se piristää. Jossain määrin se auttaa, kyllä. Mutta vain sen hetken, kun siellä ulkona on. Kun tulee kotiin, ei ole yhtään pirteämpi, sitä vajoaa samaan kuiluun takaisin. Mutta ulkona ollessa on jotain muuta mielessä. Tai ei välttämättä mitään. Kävellessä voi saavuttaa semmoisen zeniläisen olemisen tilan, että vaan on eikä mieti. Ja lasten kanssa voi tarkkailla sitä, miten lapsi tarkkailee ympäristöään, ja vain nauttii olemassaolostaan. Mutta kun tulee kotiin, vaikutus on ohi, ja on väsynyt, voi olla vähän surkeampikin olo.

2. Menet vaan sinne ihmisten pariin. Ei toimi. Ei todellakaan toimi. Tuntee vaan oman kurjuutensa tarkemmin. Muut ovat niin pirteitä, onnellisia, tasapainoisia, hoikkia, nättejä. Niillä on homma hallussa.  Ja vallan kuulee, kuinka ne ajattelevat, että herrajee mikä läski. On tukka sekaisin ja rumat, kuluneet vaatteetkin. Se on ihan möllö. Taitaa olla aika tyhmäkin. Lapset ovat tavallaan oikeutukseni olla olemassa ja liikkua ihmisten ilmoilla. Ajattelen, ettei kukaan minua sieltä taustalta huomaa, kun on niin ihanien tyttösten kanssa liikkeellä. Jos huomaavat, niin ainakin armahtavat olemassaoloni ajatellen, että sentään lapsiraukat saavat muuta virikettä kuin katsella kurjaa äitiänsä kotona. Ja lastenvihaajat sitten lukevat kurjuuteni vain siihen äiti-ihmisten kamaluuteen yleisesti, että nonniih, justiinsa tuollaisia rasvatukkaläskejä ne on, ne äidit.