Mistäköhän asti olen ymmärtänyt oman fyysisen ulkomuotoni virheet? Jostain aika pienestä asti. Oikeastaan vasta koulun alettua aloin lihomaan. Luokan pojat kiusasi, ja systeri himassa. Ja sitten se epätäydellisten tyttölasten ikuinen tragedia: koulunäytelmät. Esittää puuta tai peikkotyttöä, kyllä sitä nopeasti ymmärtää osansa ulkonäön tantereella. Se hentoinen, vaaleakutrinen tyttönen oli sitten kerrasta toiseen se prinsessa. Näin meille rumiluksille ja plösöille alleviivataan, miltä pitäisi näyttää ja että me emme.

Rillit sentään sain vasta yläasteella, jolloin semmoisista ei enää kiusattu, ja niistä oli muutenkin vain etua - röökiaski lätkähti tiskiin kiskalta kuin kiskalta. Ja osuutensa myös siihenkin, että 14-vuotias marssii baarin ovesta sisään.

Mutta tuo herkkä murrosikä. En oikeastaan kertaakaan seurustellut koko aikana (en oikeastaan ole sanottavasti seurustellut koko elämäni aikana). Mutta sen sijaan olin harrastanut irtoseksiä lukuisan miesjoukon kanssa ennen kuin sain päästötodistuksen käteeni. Jossain kummallisessa suhteessa olin aika pitkään 40-vuotiaan miehen kanssa, josta vasta vuosia jälkeenpäin tajusin, kuinka ihan-oikeasti-hullu se olikaan. Ei kai kukaan järkevä nyt pikkutytön - kuinka aikavan tahansa - kanssa sählääkään.

Oliko kaiken alku traaginen kirjeenvaihtorakkaus? Ainakin yksi merkittävä tekijä. Läheteltiin paksuja, vuolaita nivaskoita, toinen hehkuttaa, että onpa hienoa, että jollain muijalla on noin paljon rankkaa ajatusta ja tiukka musiikkimaku (80-luvun loppuhan oli aika homogeeninen teini-ikäisille. Nykyäänhän vähän kaikki on jotain vaihtoehtonuoria). Tuntien puhelinkeskusteluita. Aina piti tavata ja aina se kariutui. Sitten se tietenkin löysi elämänsä naisen IRL ja minä olin pirstaleina. Helppohan sitä on sitten ukkojen patjaksi baarista mennä. Mitäpä sillä on väliä, mitä teen, tai mitä te minulle teette, kun ei kukaan rakasta tai edes kunnioita sen kummemmin. Halvalla menee ja saa mennäkin. Paskaako tässä pihtaamaan. Saa edes hetken leikkiä olevansa jollekin tärkeä tai tavoiteltava.

Erinäisten sukupuolipartnereiden lukumäärää on vaikea arvioida, lopetin laskemisen sataan joskus 17-vuotiaana kai, joten lukema voisi olla jotain pariasataa (vähän skarppasin jossain vaiheessa). Mitäpä tuolla on väliä. Paitsi sitten, kun tapaa tämän elämänsä miehen, joka on melko impye, ja tunnustaan oman lukemansa olevan jotain viisi. VIISI!!! En ikinä, ikinä ole voinut kuvitellakaan olevani tässä asiassa täysin rehellinen. Olen vain nolona vihjaillut, että tuleehan sitä kännissäkin tehtyä kaikenlaista.

Leikkasin joskus lompakkooni jostain lehdestä roomalaisen sananlaskun "Kun valot on sammutettu, kaikki naiset on kauniita".

Siinä elämäni tragedia (yksi niistä).

Jossain vaiheessa vielä tulin siihen tulokseen, ettei lihavuus niinkään yksin ole se ongelma, vaan musta ei saa nättiä ja salonkikelpoista mitenkään enää, olen pilalla, lopullisesti, olen vain yksinkertaisesti ruma. Tissit on riippuneet siitä asti kun kasvoivat, lapsena kun lihosin, tuli raskausarvet jo valmiiksi, ei tarvinnut odotella lastentekoa. Ja mitä kaikkea muuta. Epäkelpo kuin mikä tässä ulkonäköpainotteisessa maailmassa.

Ja sitten kaikki sisäisesti samankaltaiset miesihmiset on jääneet ystävyyksiksi. Kuka sitä nyt paksukaisen kanssa styylaisi, oli miten sama ajatusmaailma tahansa. Tai sitten se toinen on ollut yhtä kompleksinen kuin minäkin, ja siinä sitten ollaan kierrelty toisiamme "kuin taivaankappaleet, yhtä ylpeinä, yhtä yksin, ympärillämme ikuinen yö" vai kuinka vanha kunnon Tuomari Nurmio asian ilmaisikaan.

Mutta mitä noihin irtosuhteisiin tulee - jos tänä päivänä asiaa kysytään, kannatan ihan täysin näitä pidättyvyys- ja neitseenä naimisiin -koulukuntia. Hold on, boys and girls! Eipä siinä mitään menetä. Samaa hinkkaamista kaikki tyyni. Kivempaahan se varmasti loppuelämä on, jos ei ehdi kyllästymään siihen ennen kuin täyttää 25.