Nyt vasta alkaa tajuamaan, mikä jippo siinä on, kun AA-kokouksissa aina nousevat ylös ja esittelevät itsensä "hei, minä olen Pirkko ja minä olen alkoholisti". Ja sitten kaikki taputtavat.

En tiedä koska ja kenelle pystyisin sanomaan sen suoraan: "Hei, minä olen t. ja minulla on ahmimishäiriö". Elävässä elämässä. Ihan oikeasti. Kasvotusten.

Siksi pelottaakin ajatus mennä lääkärille tai puhua neuvolantädille. Ensinnäkin, se on kamala kynnys sanoa se ääneen. Yhtään rohkaisevaa ei ollut, kun sen Kristerin kirjan luettuani menin heti tohottamaan miehelle asiasta, se nauroi, mikä tietenkin loukkasi ja löi jalat alta, joten lopputuloksena oli ahdistunut itkuriitaparku. Ja niin ymmärtäväinen ja ystävällinen kuin meidän neuvolatäti onkin - jos se ei ymmärrä sittenkään. Tietäisikö se koko ahmimishäiriöstä? Alkaisi vaan puhumaan terveellisestä ravinnosta? Itsekurista? Liikunnan lisäämisestä? Jos se on sitä mieltä, etten voi mitenkään olla masentunut kun lapset on suittu ja jutustellaan aina mukavia ja olen ulkoisesti hyväntuulisen oloinen.

Koska joskus kun luin masentuneista ihmisistä, jotka vain makasivat sängyssä paskan keskellä, koska olivat liian masentuneita päästäkseen edes vessaan - siis ihan psykoottisen masentuneista ihmisistä, syytin itseäni pitkään, etten minä mitään masennusta ole koskaan potenut, kun olen (miltei) joka päivä noussut sängystä ylös ja mennyt töihinkin, hymyillyt sievästi ja ollut ystävällinen ja seurallinen. - Mutta kunhan muistaisin myös senkin, kauanko tämä on kestänyt, ja kuinka olen oppinut pitämään julkisivua yllä. Ja miten kolkko se sisus on ollut, vain semmoista kamalaa mustaa töhnää täynnä

Ensimmäinen kokemus mielenterveystoimistosta oli joskus reilun parikymppisenä. Elämässä oli ollut pari tragediaa ihmissuhteiden saralla, yritin parantua maisemanvaihdoksella (opiskelu), mikä ei tietenkään toiminut. Kun unettomuus meni niin pahaksi, etten pystynyt nukkumaan päivälläkään nokosia ja koko päivän peloissani mietin, pystynkö tänäkään yönä nukkumaan, oli pakko hakea apua. Kävin lääkärillä, joka antoi Tenox-reseptin ja ajan psykologille. Se oli semmoinen nuorehko heppu, ongelmallista oli se, että normaalielämässä kohdatessa olisin voinut ihastua, mutta eihän tämmöisessä se tule kyseeseen. Varmaan puoli vuotta kävin läpisemässä sen luona viikottain, mikä oli joskus vähän noloakin, lähteä koulusta kesken tunnin - useimmiten sitten vaan lintsasin. Ei siinä läpisemisessä oikein päästy puusta pitkälle, sekin oli vain "keskustelutapaamisia" eikä mitään oikeaa terapiaa. Se sitten loppui, kun joku aika peruuntui, enkä enää tullut varanneeksi uutta. Kai se helpotti puhua, en tiedä, mutta vähän päämäärätöntä se oli.

Toinen samanlainen oli, kun jälleen, erään toisen ihmissuhdekonfliktin seurauksena muutin pikku maalaispaikkakunnalle, ja tietenkin muutaman kuukauden kuluttua olin hajoamassa siihen yksinäisyyteen ja masennukseen. Ystävällinen lääkärisetä laittoi taas reseptiä, nukahtamiseen ja taisi olla jotain Seromexia? serotoniinia kumminkin, sekä lähetteen lähikaupungin psyk.polille. Ensimmäinen käynti siellä oli kamala. Se oli joku apulaisylilääkäri, joka oli hyvin epäkiinnostunut käynnistäni, ja toisen hyvin esiin huokailemalla, venyttelemällä suupieliään alas, tutkimalla kynsiään ja olemalla yleisesti ynseä. Itkin koko käynnin, ja kai siitä sitten joku elämänsä surkeutta parkuva läski oli vastenmielistä, kun olisi ns. oikeitakin hulluja hoidettavana. Kesti pitkään päästä siitä kokemuksesta yli. Onneksi kuitenkin psykologi, jolle se mut laittoi, keskustelemaan, taas, oli inhimillisempi tapaus. Parrakas peripsykologin näköinen ukko, joka kuunteli huolestunut ilme kasvoillaan. Se sentään joskus ehdotti jotain, tai kyseli jotain, mutta vähän päämäärätöntä jorinaa sekin taas oli. Olihan se jonkinlaista toimintaterapiaa, kun edes kerran viikossa väänsi itsensä siitä kolosta ulos ja sai edes yhden ihmiskontaktin viikossa.

Seromexista tuli jotenkin tukala, levoton olo, se jäi, ja taas asuinpaikkakin muuttui. Siellä nuori naislääkäri kirjoitti Remeron-reseptin, joka jäi alkuunsa, sillä tulin ihan paranoidiksi niistä mahdollisista veriarvojutuista, joita mainittiin, ja kun sain flunssakuumeen, juoksin heti lääkäriin, kuten se naislääkärikin oli kehottanut, mutta siellä joku partaukko naureskeli ja suhtautui niin, että tässä joku juoppo yrittää kehitellä itselleen saikkua. Ajattelin, etten tuonne enää mene ja siihen se Remeronkin jäi.

Muutaman vuoden kuluttua juoksin työpaikkalääkärillä epämääräisten vatsavaivojen vuoksi. Ärtynyt paksusuoli, kertoivat, itse osasin kertoa masennuksestakin, sain Fevarin-reseptin, joka teki asiansa! Tai no, sen verran kuin lääke auttaa. Ei vello itsevihassaan kaiken aikaa. Ei ole ihan niin raskassoutuista. Mutta kyllä ne lopullisesti ne palikat täytyy ihan itse asetella paikoilleen, ei siinä voi mitkään terapeutit tai lääkkeet olla kuin avuksi, itse se on tehtävä.

Mutta noi keskuteluläpinät, en tiedä sitten, olisiko "oikea" terapia sitten tehokkaampaa, toisaalta olen ottanut tämän blogin sellaiseksi yhdeksi itsehoitoterapiaksi, että tehokkaamminhan niitä asioita läpi käy, kun kirjoittaa, kuin että sössöttää jollekin nyökyttelevälle partanaamalle. Ja jossain vaiheessa oli ihan kamalan tukala ahdistus, että siellä mä olen jotain ihan päättömiä typeryyksiä hölöttänyt. Olin aikeissa pyytää papereistani kopiot molemmista MTT:sta, mutta se jäi. Onneksi, kai?

Piti sitten mennä itse se Fevarin lopettamaan, "vähitellen", kun ajattelin, että nyt kaikki on kunnossa. Sitten elämässä tapahtuikin kaikenlaista, oli syöpäkasvainta, avioliittoa, raskautta, sen sellaista, ettei ehtinyt oikein pysähtyäkään. Ja taas ollaan tässä, siipi maassa, itseä inhoten.

Joku päivä pääsen vielä sinne lääkäriin...