E lähtee isänsä kanssa ulos, plösö äiti jää kotiin pienemmän kanssa. Vauvalle pullo, äidille jäätelöpuikko. Löydä kuvasta viisi virhettä.

Näin kirjakaupassa teoksen "Tunteet ja syöminen". Se oli kunnon karminen hetki. En heti ostanut sitä, mutta sydän pamppaillen sitä mietin ja seuraavalla ostarikeikalla se oli haettava. Vaikka hävetti ostaa. Kassalla oli tietenkin juuri silloin kolme myyjää. Nuoria ja hoikkia. Tuntui, että laskeutui hiljaisuus. Ja miten odottivat, että pääsisivät keskenään kikattamaan. "No tolla perseellä, jumalauta", "Toi on kyllä syönyt tunteella jo kauan"... Kotona hutaisin sen yhtä kyytiä ja se oli kuin olisi halolla päähän lyöty. No helvetti. Vihdoinkin joku todentaa, että ei sun syöminen ole normaalia, ei se ole vain huonoa itsekuria, se on sairaus ja siihen tarvitset apua.

No helvetti. Sitähän mä olen miettinyt Herra ties mistä lähtien. Joskus, olinkohan kymmenen paikkeilla, kun alettiin toitottamaan anoreksiaa ja bulimiaa lehdissä ja kaikkialla, luin bulimian oireita ja mietin, että ihan kun mä, mutta en vaan oksenna, ja mietin, miten helppoa olisi kun joku puhuisi siitäkin, sitten voisin mennä lääkäriin ja mut parannettaisiin.

Löysin myös tuon linkeissä mainitun Ylensyöjät-sivun. Siellä on testi "jos ruksaat viisi kohtaa tai enemmän, sinulla mahdollisesti ongelmia syömisesi kanssa". Kymmenen ruksia.

Huono puoli tästä kaikesta oli, että kun apua ei noin naps hetkessä saa, ainakaan pienten lasten äiti, äitiyslomalla ja -päivärahalla, jäin vellomaan pahoinvointiin. Toisaalta sain "syyn" ahmimiskohtauksilleni, toisaalta ne tuntuivat entistä pahemmille. Toisaalta myös huomioin käyttäytymistäni entistä paremmin.

Eroan kyllä niistä yleisistä BED-oireista sillä, että "syödä pahaan oloon asti" - ei välttämättä edes tule paha olo. Tai ei sitä oikein enää tunne. Ja "laihduttaa välillä" - en mä edes viitsi aloittaa, kun tiedän, ettei se tulisi onnistumaan. Kun näistä ruoka ja ravintojutuista tiedän kuitenkin niiiin paljon, tiedän hyvin, kuinka pitäisi syödä, kaikki GI-hommat ja muut. Ja eihän kasvissyöjälle edes olisi vaikeaa, sitemminkin, kun lempiruokaani on linssimuhennos... Mutta ei, se on siitä, ettei tavallista ruokaa oikein tule syötyä (joku itserankaisumekanismi) ja sitten ahdistuksissaan vetäisee reilun puoli litraa jäätelöä salaa (ei voi vetäistä koko pakettia, jos mies onkin sen paketin huomannut, se huomaisi, että se on kerralla kadonnut) ja hävettää.

Ja tuntuu vielä niin vitsiltä koko juttu. Läskien kustannuksellahan on helppo pitää hauskaa. Haisee pahalle. On tyhmiä. Syö jatkuvasti. Ruoka aina vaan mielessä. Sitten jos vielä väittäisi, että kyseessä on anoreksian kaltainen sairaus niin kyllä naurattaisi. Seli seli. Kattoisit, läski, vähän mitä syöt. Anorektikot ja bulimikot on mediaseksikkäitä, sillä laihuus on seksikkäämpää kuin lihavuus. Ja se on sittenkin ihailtavaa - niillähän on ihan ultimate kontrolli, ja BED:issä taas on kyse kontrollin puutteesta. A:t ja B:t on hauraita prinsessoja, BED:t haisevia läskejä.

Ei se ole jatkuvaa se kontrollin puute. En mä "oikeaa" ruokaa syö liikaa. Kaikki "oikea" on aikas järkevää ruokaa. Hyvin vähän mitään pitsoja tai muuta. Roskaruokaa ehkä kerran puolessa vuodessa. Enkä edes "oikeasti" syö niinkään pullaa ja karkkia jokapäiväisesti, se on vaan näitä sairaita, piilotettuja kohtauksia. Nyt olen jo oppinut sen, että on turha ostaa mitään "vierasvaraa" kotiin. Jos täällä on paketillinen keksejä, popsin sen muutamassa tunnissa (jos mies on kotona, mutta jos vaan lapset, se menee nopeammin). Jos tulee vieraita, on keksit tms. ostettava samana päivänä. Siltikin saatan napsia ne ennen vieraiden saapumista... Noloa.

Voin kuvitella, että alkkiksista tuntuu samalta. Kun keittiössä on pullo viskiä kaapissa. Otanpa vain yhden. Sitten toisen. Ohimennessään huitaisee. Eihän tässä vielä mitään. Laitetaan vettä pulloon, ettei mies huomaa sen pinnan laskeneen. Tai juodaan pois koko paska, ostetaan huomenna uusi ja juodaan se samaan kohtaan.

Ihmeellisiä on ihmislapsen itsevihan moninaiset muodot.