Suun nälkä, mus mus mus. Se on sitä, että suu haluaa jotain eikä vatsa. Viitaten taas tuohon kirjaan Tunteet ja syöminen, siinä puhutaan tästä - että ahmiminen, ongelmasyöminen on sitä, että haluaa suuhunsa jotain, vatsasta viis. Joku regressio sekin taisi olla imettämiseen liittyen, kuinka tuo nyt tarkalleen menikään. Mutta kun olen tätä uutta pientämme seurannut tissillä, kun on niin kiva köllöttää siinä, mus mus mus, on lämmintä, turvallista ja mukavaa, ja maitokin on niin hyvää että oi, jalka ihan vipattaa, olen valmis allekirjoittamaan tuon teorian. Jotain tuommoista turvaa sitä itsekin sitten kai hakee, silloin kun jalat ottaa hallitsemattomia, tarpeettomia askeleita ruokakaapille. Ja joku semmoinen pehmeä mujuhan on parasta sääli- sekä siis myös ahmimisruokaa. Kakkua tai jäätelöä, mitä vaan vähän mössöä tai semmoiseksi suussa menevää. Mus mus mus.

Vatsan nälkä taas harvoin koittaa, kun mussuttaa pitkin päivää salaa. Ja sitten on se kummallinen ristiriita, että samalla kun näin on suovinaan itselleen rakkautta ja turvaa, myös rankaisee ja kurittaa itseään. Että olisi juuri niin läski kun ansaitseekin. Että kaikki näkisi, että minussa on jotain väärin ja pahaa, enkä ole rakkauden tai hyväksynnän arvoinen.

Siksipä, jos se vatsan nälkä tuleekin, lähtee itsekurittaja pukkaamaan päälle, se, joka sanoo, että "kärsi, läski, sä mitään ruokaa ENÄÄ tarvitse, katso peiliin, haloo! KÄRSI, PASKA!!!". Näin se sitten helposti jää se oikea ruoka syömättä. Kaikki se, mitä tiedän, kuinka tulisi syödä. Tiedon puutteesta tai väärinkäsityksistä ei johdu ylipainoni lainkaan. Miltei päinvastoin - ortoreksia roikkuu jossain kulman takana, valmiina ottamaan minut vastaan. Joka kerta, kun laitan Voimariinia leivän päälle, tiedän, kuinka kovetetut kasvirasvat vaarallisia ovatkin. Joka kerta, kun otan miehelle ostamaani vaaleaa leipää, tiedän miten tyhjää mössöä se on, ja kuinka pitäisi pysyä vain ruisleivässä. Ja niin edelleen.

Niinpä silloinkin, kun ulkomuotoni hipoi normaaleja mittoja, se ei ollut tervettä lainkaan. Se oli pitkälti tuota itsekuritusta "KÄRSI, LÄSKI!!!". Jokapäiväisessä elämässä sitä söi hyvinkin vähän, jotain leipää ja jugurttia päiväkausia. Ei se kyllä mitään kalorien laskemista ollut; jokainen itseään kunnioitava pilvenpolttaja kykenee tuhoamaan Fazerin Sinisen alta aikayksikön koska vaan, miten päin vaan, vaikka silmät sidottuna ja kädet selän takana myös. Tötsy - mikä ihana tekosyy! Silloinhan oli vaan mässyt.

Lapset - mikä ihana tekosyy! Ei voi huitoa mitä vaan kaupassa ostoskoriin. Ei voi huitoa koska vaan mitä tahansa suuhunsa. Parivuotiaan silmät seuraavat tarkkaan. Joutuu itselleen vähän kuria pitämään. Tai sitten vaan kehittämään uusia toimintatapoja. Ei se mene ohi pelkällä kieltämyksellä ja itsekurilla. Se on korvien välissä, vahvasti.

Joten se, ettei ahmi niin paljoa/usein, ei tarkoita, että olisi täysin vapaa ja terve. Kunhan vaan hetki koittaa niin kyllä romahtaa. Ja aina jotain löytää, hyvä jos ei kauho sokeria suoraan lusikalla pussista (noh, kaakaojuomajauhe kyllä menee).  Koluaa kaappeja kurjana kuin nitkuinen hippi. Ja toisaalta yrittää olla ovela. Niinkuin lapset ei aina tajuaisi enemmän ja paremmin mitä aikuiset luulevat.