...ja kuinka päästä siitä eroon. Äidiltähän tämä toimintamalli on selvästi saatu. Äiti antaa ruokaa, se lohduttaa. Se paikkaa sanomatta jääneitä rakkaudenosoituksia. Sen avulla tulee turvallinen olo.

Nyt kun on itse äiti, tarkkailee omaa käyttäytymistään: kuinka välttää saman? Tähän päivään mennessä olen välttänyt ruokapalkintojen jakamisen. Monta kertaa meinaa lipsahtaa "ostetaan jotain hyvää, kun olet ollut niin reipas tyttö!" mutta olen tajunnut pitää kieleni kurissa. Olen myös pidättäytynyt lahjontapalkinnoista "Jos käyttäydyt kiltisti, saat pillimehun". Tai lohdutukset "Oli kurja päivä, otetaan jotain kivaa kaupasta". Olisi helppo lipsahtaa, kun neuvolassa rokotetaan, toista itkettää, on kurjaa. Mutta saan itseni kiinni viime tingassa ja päätän vakaasti, että syli on paras lohduke. Tai yhteinen luku- tai piirtelyhetki. Mitä vaan, mutta EI SITÄ HEMMETIN RUOKAA-AAA!!!

Mutta sitten tullaan uurnanlaskusta kaupan kautta, nyt juodaan Mummon muistoksi kaakaot, äiti osti pullaakin. Nytkö sitten mokasin. Eikai heti?

Tietenkin tyttö on hyvää saanut syödä, vaikka karkkia ja semmoista turhaa ja tarpeetonta olen välttänyt. Mutta jos on joku tilaisuus. Pakkohan lapsen on saada juhlistaa elämää joskus. Muuten käy kuten taannoisille perhetutuille, joilla oli tiukka linja kaiken makean suhteen, karkkipäivä taisi olla tyyliin kuivattuja aprikooseja jne huraa. Kun maailma sitten kerran aukesi, vanhempi tyttö varasteli rahaa lompakosta ja veti sitten kaksin käsin karkkia piilossa. Eipä tervettä tuokaan. Kyllä se aikuiseksi hoikkana pysyi, mutta viinaksien kanssa kuulemma menee vähän mopo käsistä.

Sitten se oman äidin ja oman tyttären keskinäinen suhde sitten. Tottakai mummolassa pitää herkutella ja olla hemmoteltavana, ja onneksi ollaan aika samoilla linjoilla tarjottavien suhteen - ei karkkeja, mehut laimennettuja täysmehuja eikä limuja - mutta kun se tuputtaa sitä syötävää koko ajan. Tekee ihan saman kun aiemminkin lapsilleen, ja yhdelle koiralle siinä välissä; osoittaa välittämisensä syöttämisellä. Taas.

Mene siihen sitten väliin niin matsihan siitä tulee. Tai ei edes matsi, mutta mutsi heittäytyy siihen marttyyrinrooliinsa, yhyy, enhän minä mitään pahaa ole tehnyt, vai olenko, olenko sitten niin huono äiti, yhyy, anteeksi nyt vaan kun olen yrittänyt tarjota terveellistä ruokaa yhyy. Ja jos joku konflikti aiheesta tulisi, ehkä tyttö aistisi että jaa, täällä on jotain meneillään, mummo osoittaa tällä ruualla jotain, mutta äiti ei halua niin käyvän. - Kieltääkö äiti siis mummoa rakastamasta minua!?! Skandaali!!!

Jonkun tämmöisen skandaalinkäryn olen itse varmasti elämäni alkutaipaleella haistanut, asetelmahan oli se, että mummo hoiti meitä kun mutsi oli töissä. Oli mummoparka kuulemma ihan isosiskon tossun alla. Ja joskus mutsi valitti, että oli nähnyt vaivaa laittaa meille hyvää ja ravitsevaa kotiruokaa seuraavaksi päiväksi, mutta kotiin tultuaan kaikki oli koskematonta, mummo sanoi vaan, että "no kun me nyt päätettiin tänään syödä vaan karjalanpiirakoita...". Eli systeri lähinnä... Ja sitten kun oltiin mummolassa yökylässä, sehän oli juhlaa kun siellä sai kaikkia eksoottisia herkkuja. Muistan sen lapsena kokeneeni kyllä vähän kurjana, että systeri meni ja lappasi ostoskärryyn mitä halusi, kun oltiin yhdessä tai se yksin, mutta kun minä olin yksin yökylässä, ei ostettukaan  kuin osa siitä mitä pyysin. (Miksi minä sitten läski ja sisko ei? No se taasen dokaa aika holtittomasti, ja on vähän ongelmia ton "anger managementin" kanssa).

Näin on muodostunut kuva rakkauden eriarvoisista tasoista ja kummallisista tavoista sitä osoittaa.

Kuinka nyt tämän välttäisin itse? En ainakaan piileskelemällä keittiössä mupeltamassa keksipakettia kerralla, sen tiedän.