Pikkuveljen kanssa meillä oli aina läheiset välit. Elettiin jotenkin sen vanhimman ikeen alla. Aina on ollut semmoinen vire, että me tullaan toimeen, ystäväpiirikin muodostui pitkälti yhteiseksi, ja sitten systeri on tietenkin siitä ollut katkera. Onhan meillä systerinkin kanssa ollut läheisiä aikoja, kausittaisia. Sitten se on jossain vaiheessa taas räjähtänyt. Yleensä menty tauolle sen silmittömistä raivareista johtuen. Ja on ollut semmoisia kausia, kun se on yrittänyt olla hyvää pataa broidin kanssa - sulkemalla mut ukopuolelle. Semmoista paskaa. 

Siihen ei kuitenkaan systeria tarvittu, että broidin kanssa meni välit poikki, vaan tyttöystävä. Niiden  juttua ei kukaan ulkopuolinen ole ymmärtänyt, broidikin heti alusta alkaen on vaan valittanut kavereille miten kurjaa on voi voi, mutta ei ole päässyt siitä eroon. Kai siinä jotain sääliä on mukana, ja julkisivun ylläpitoa; kun koko ystäväpiiri ja kaikki sukulaiset ovat neuvoneet, että haloo, anna olla, kai siinä tulee suorituspaineita. Ajattelee, että sitten kun pistää poikki, niin kaikki tulevat ilkkumaan. "Mitä minä sanoin". Muuttivat tietenkin mitä pikimmin yhteen asumaan, siitä onkin vaikeampi erota. Sitä kai kutsuttaisiin rajatilatapaukseksi. Räjähtää silmille yllättäen syyttä suotta. (Vähän kuten tuo siskommekin). Hullua mustasukkaisuutta ja sairasta riehumista. Sen mutsi on skitso, kai se kulkee suvussa.   Jonkun aikaa yritin ja yritin olla väleissä, mutta sitten hihat paloi. En ikinä ole sulattanut sitä, että toisten mielestä kännissä saa käyttäytyä ihan miten hyvänsä, tapella, haukkua, skitsoilla, pistää koko yön kestävän tekstiviestikavalkadin pystyyn omassa, sairaassa mielessä kehitettyjä sairaita loukkauksia (siitähän ne pahenivat vaan, kun en vastannut en yhtään mitään) - ja sitten kaikki pitäisi anteeksi antaa oitis ja unohtaa naps vaan, kun toinen on riittävän armelias pyytääkseen anteeksi. Huom! Ei siis mitenkään pyytettömästi katuen, vaan omaa kypsyyttään ja armeliaisuuttaan painottaen. Joo - anteeksi pyydetään ja annetaan ja saadaan, mutta unohtaminen onkin toinen juttu. Ja kuinka monta kertaa täytyy antaa anteeksi?!? Jos kerran tai pari lähtee homma käsistä, mutta että jatkuvasti! Ja kaikille!

Jonkun aikaa broidi sai olla rajoitetusti meidän kanssa tekemisissä ilman hänen läsnäoloaan (mutta onneksi puhelimen kautta pystyy kontrolloimaan), mutta kun ne ottivat systerin kanssa yhteen oikein kunnolla, ilmoitettiin, ettei minunkaan kanssa saa enää olla tekemisissä tämä veli, jos mielii suhteen jatkuvan. Ja tämä suhdehan sitten ilmeisesti toi sellaista autuutta hänen elämäänsä, että sen katsoi paljon paremmaksi, kun olla siskojensa kanssa tekemisissä. Mun mielestä olisi saanut jatkaa sen noidan kanssa ihan miten vaan, oma valintansa, oma elämänsä, mutta ei toisaalta muakaan voi vaatia hyväksymään ihan mitä tahansa, kerta toisensa jälkeen. Täten sitten hylättiin se mun mielestä ihan ok idea, että voihan broidi meidän kanssa olla tekemisissä, mutta ilman sitä noitaa. Eihän ne mitään siamilaisia kaksosia ole! - Ai eipä!

Kamalaahan se oli, ja kauan kesti hyväksyä se tosiasia. Kuinkahan monta kertaa heräsin yöllä tätä miettimään ja itkemään. Mutta opinhan sen sitten, että tämä veljeni, minkä sille mahdan kuinka vähän siskonsa ja siskontyttönsä hänelle merkitsee, eletään sitten ilman, mikäs tässä.

Nyt sitten, näiden isoäidin poismenoasioiden tiimoilta, systeri yllättäen lämmitti uudelleen välinsä molempiin. Eikä lainkaan muodollisuuksiin joulukorttiväleihin, vaan ryyppäämässä olivat yhdessä tuossa olleet.

Onhan niillä ollut helvetin hauskaa, kun systeri on tapansa mukaisesti kertonut omassa päässään kehitettyjä juttuja mun sanomisista sitä noitaa koskien, tämä on hänen alkeellinen tapansa siteiden lujittamiseksi, "ollaan me yhdessä tota vastaan". Sillä ei se systerikään mitenkään balanssissa elä, sillä on tätä juomapuolta, ja villi mielikuvitus, hirveät kompleksit sekä tämä perusdefenssi, se, että pitää omia tekosiaan muiden tekeminä (se on vähän pelottavaakin).

Ja nyt se ihminen sitten kuvittelee olevansa niin fiksu, että pelaa jotain kaksoisagenttipeliä. Jotain tästä niiden tapaamisesta puhuttiin, sen piti olla vaan päivällisen merkeissä, ja kun heitin läppänä jotain dokaamisesta, se kielsi "eijei, en mä lähde niiden kanssa dokaamaan, en todellakaan!" EiPÄ! Ihmekös se yritti kehitellä jotain noidanhaukkumissessiota, olisi saanut sitten hyvää matskua asianomaiselle kerrottavaksi. Pidinpä suuni soukalla. On joutunut itse kehittelemään.

Se noita on nimittäin kehittänyt semmoisen teorian harhaisessa mielessään, että koko perhe on sitä vastaan vain siksi, että minä pidän aina pitkiä noidanvastaisia puheita perhepäivällisillä ym. Jospa mainitsisinkin koko ihmisen!!! Ja hänen öisillä kännipuheluillaan ja -tekstiviesteillä vanhemmille ei ole mitään tekemistä sen nuivan asenteen kanssa, jolla häneen suhtaudutaan. Ei mitään tekemistä hänen omalla käyttäytymisellään. Jos on kännissä, sitä ei lasketa.

No hyvä, nyt perheemme esikoinen sitten pääseekin hämmentämään tätä soppaa, luulee, ettei hänen roolinsa koskaan tule ilmi, kun minä ja broidi saati se noita olla väleissä. Näin se pääsee paikkaamaan tätä vääryyttä, jota on kokenut, kun minä ja broidi oltiin läheiset, ja samalla myös purkamaan sitä kaikkea katkeruutta, jota se mua kohtaan on aina kokenut. Minähän olin se kirottu toinen lapsi, joka tuli vain varastamaan hänelle kuuluvaa huomiota ja materiaa.

Ja sitten mutsi ja faija taas. Niille esitin, että ihan mitä vaan, mutta kunhan se noita ei astu jalallaan meidän isoäidin asuntoon, kun katsotaan, että kuka ottaa mitäkin. Mummo ei nimittäin ikinä hyväksynyt tai ymmärtänyt sitä ihmistä. Jos olisivat olleet minkäänlaisissa väleissä, sitten siitä vaan, mutta ei tässä tilanteessa, ei sillä ole mitään menemistä sinne sanomaan broidille, että toi otetaan ja toi ja toi ja tosta saa hyvät hillot kirpparilla. Meidän isännän kanssa olivat hyvinkin läheiset, eikä sekään tule käymään koko asunnossa. Mutta tätä yhtä, yksinkertaista asiaa vanhemmat voineet hoitaa, vaikka olivat olevinaan ihan samaa mieltä. Siellähän se oli ollut. Niin yököttää. Haudanryöstäjä! 

Kaikesta tästä mä olen ihan hajalla ja paskana, ja ihan valmis sanomaan koko porukalle adios ja soronoo - seuraavan kerran kun mies alkaa puhumaan työpaikasta ulkomailla, meitsi on messissä. Tähän asti olen kokenut sääliä vanhempia kohtaan, että nämä tytöt ovat heidän ainoat lapsenlapsensa jne. - Mutta arvatkaapa, kiinnostaako enää? Voihan sen rakkaan noidan ruumiista jotain käärmeensikiöitä luikerrella, nehän olisivat varmasti paljon ihanammat, sillä niin paljon ne ovat siltä sallineet, joten rakashan sen täytyy olla! Vaikea kuvitella, että mulla olisi niiden kanssa mitään tekemistä tässä maailmassa enää, jos mun mies olisi käyttäytynyt samoin niitä kohtaan.

Ja mitä siitä tätisuhteesta sitten, sehän lähinnä odottaa pääsevänsä turmelemaan parhain tavoin mun lapseni, kostaakseen katkeruutensa. Hän nimittäin kuvittelee, että kaikki alueet, missä olen ns. pärjännyt paremmin elämässäni, olen tehnyt vain hänen varpaillensa astuakseni. Johan siltä tulee kaikenlaista hassunhauskaa huumoria, kuten "älä kuuntele äitiä, sano sille pälä pälä ja kävele pois!" jos meillä on joku ns. kasvatuksellinen tilanne käynnissä. Itse taas olen ajatellut sillälailla, että jokainen vanhempi on lapsellensa myös auktoriteetti, ja jokaisen toisen aikuisen tulee se oikeus vanhemmuuteen myös taata. 2,5-vuotiaalla kun ei tuo sarkasmi ja ironia vielä ihan toimi, loistavasta huumorintajusta huolimatta. Aikuisten suusta lausutaan vain suuria totuuksia.

Eilen ihan hajalla, tänään tämä kirjoittaminen auttoi. Mieskin alkoi jo vähän kyllästymään, että lopeta toi, älä anna sisarustesi typeryyksien häiritä meidän perhettä. Oikeassahan se on, mutta mä olen kuitenkin ihminen tässä välissä, niin paljon kun haluaisinkin päästä eroon siitä entisestä, ja keskittyä tähän nykyiseen ainoana omana perheenäni.