Mikä meni pieleen, himassa, en oikein tiedä. Kaikki kuitenkin on ja on aina päällisin puolin ollut ihan ok. Ehkä juuri se. Että päällisin puolin kaikki on ok. Ikävät asiat kytee jossain pinnan alla. Se, joka on ne tuonut esille, on joutunut epäsuosioon, se, joka on niitä yrittänyt asiallisesti käsitellä, on saanut helvetin irti. Siis: leikitään, että kaikki on ok ja puretaan sitä pahaa oloa käytöshäiriöihin.

Tavanomainen keskiluokkainen perhe. Vanhemmilla pitkä liitto, vakituiset työpaikat. Ok-talo ja oma auto. Onnellinen lapsuus paratiisinomaisessa puutarhassa. Ensin isoäiti hoiti, sitten äiti jäi kotiin. Kerhoissa käytiin kumminkin. Yhteisiä lomamatkoja, kotiintuloajat. Isovanhemmat samassa kylässä. Yhteisiä naurunaiheita ja harrastuksia.

Ja sitten me lapset: syömishäiriö, rankkaa alkoholin käyttöä, irtosuhteita - promiskuiteettia, kuten hienosti sanovat, huumekokeiluja ja -harrastuksia. Koulutus hataraa, paljon kesken jäänyttä elämässä, paljon sellaista, mihin oltaisiin pystytty, muttei ole edes yritetty. Kutsutaanko sitä juuri alisuoriutumiseksi, että fiksuja kaikki ollaan, mutta hemmetin huonoja numeroita koulusta vedetty.

Mikä meni pieleen? Sekö, että äiti oli hemmoteltu iltatähti ja isä ainoa lapsi. Sekö, että isoäiti hemmotteli esikoisen pieleen, joka siten tippui korkealta kun sisko (minä) tuli varastamaan huomiota? Sekö, että äiti rypi itsesäälissä, ei saanut nuorempiaan rääkkäävää esikoista kuriin, ja osoitti sitten rakkautta ja huomiota ruualla, vähän salaa, aina sai siskon ohi ekstraa, ota tästä mutta älä kerro muille. Jos oli kipeänä, äiti osti jotain hyvää. Myöhemmin käytiin kahdestaan jossain, kahvi ja kahvin kanssa "jotain kivaa". Oltiin kahdestaan kotona, käytiin kaupassa ja taas "jotain kivaa". Sisko saa raivarit, jos äiti halaa ja sanoo rakastavansa minuakin, suklaapatukka on salakoodi, "olet tärkeä ja osaat käyttäytyäkin paremmin kuin siskosi, mutten voi sitä sinulle ääneen sanoa". Jotain sellaista.

Mitä sille nuorimmalle sitten tapahtui, kun se pelleili kaikenlaisten teknokemikaalienkin kanssa. Ehkä se pidettiin niin pahnan pohjalla, että oli järkytys joutua oikeaan, kovaan elämään, jossa ei kateta täyttä aamiastarjoilua 23-vuotiaalle pöytään odottamaan.

Koska kun mietin tätä henkisten riippuvuuksieni sarjaa, jokaisessa oleellista on se, että se on salassa. Sokeri. Karkki. Käydä salaa hakemassa lisää keksiä. Hiplata itseään peiton alla. Polttaa nurkan takana tupakkaa. Juoda salaa puskassa kaljaa - mutta voi sitä nerokkuutta, kun kaikessa hiljaisuudessa hissun kissun istuin baarissa 14-vuotiaasta! Tosi salassa! Ympäripäissäni! Antaa jonkun mieseläjän hiplata itseään. Pröyhytellä salaa tötsyä.

Semmoinen alkeellinen itsesuojeluvaisto oli päässyt kehittymään, ettei koskaan menty töbetseistä pidemmälle. Monta - oi, niin monta - kertaa siunailin sitä, kun nitkuissa koitin keksiä jotain kannabiksenkorviketta elämään, että mitähän tää vielä olisi, meikäläisen päällä, jos kaupan päälle pläjähtäisi ihan oikea fyysinen riippuvuus.

Olihan se hauskaakin, silloin kun se oli aisoissa, muutaman kerran viikossa, mutta muutaman kerran illassa, päivästä toiseen, viikosta, kuukaudesta toiseen, muutaman vuodenkin - ei siinä enää ollut minkään valtakunnan mieltä koko touhussa. Haaveillen muisti niitä "aisoissa"-aikoja, kun siitä tuli vielä jotain tiloja. Sitten siitä tulikin vain se normaali tila. Ihan koska vaan, milloin vaan, miten paljon vaan, miten monta kertaa vaan - tärkeintä, että ainakin kerran päivässä. Mutta sekin oli vähän nihkeää, sitten jossain vaiheessa.

Sitten kun minä piru parka vihdoin pääsin sinne Damiin, ei siinä ollut mitään järkeä, ei siellä mitenkään ollut sen enempää "high", kun sitä oli koto-Suomessakin jatkuvalla, tasaisella  syötöllä. No yhtenä erona, ettei se ollut sitä saakelin kengänpohja-PL:ää.

Vastustajille sanoisin, että kun se loppui, se loppui. Piste. Se siitä riippuvuudesta. Kaikki ne muutkin ovat vain korvien välissä, mutta eipä kukaan ole kieltämässä nettiä - tai ruokaa. Näinpähän kyllä unia aina välillä missä kaksin käsin väsättiin, mutta kyllä se röökaaminen jatkui paljon kauemmin unimaailmassa. Ja kyllähän välillä vähän haikailee, että joskus vielä... Mutta tietää, että ei se ole sitten yhtä kivaa, nyt menisi jo tooo-della keituralle. Mutta puolustajillekin sanoisin, että Herra Jumala sentään, rajansa kaikella. Sielläkin päin, missä sitä pyhänä pidetään, se on sakramentti, se on toimitus, se ei ole aamupuuro, brunssi, lunssi, välipala, iltapala, myöhäisiltapala, yömyssy.

Alkoi näitä lapsia tulemaan, loppui paheet elämästä. Jäi vain syöminen. Ja syöminen ja syöminen.