Taas päästään järkevään keskusteluyhteyteen, sovitaan kaikki, ollaan taas ihmisiksi. Silmät on turvonneet itkusta ja valvomisesta. Pusi pusi. Esikoinen tulee halaamaan meitä, kun huomaa, että sopu on jälleen saavuttanut talon. Lasten takia tuntuu pahalta riidellä. Lähtevät isänsä kanssa ulos. Mies supattaa korvaan rakastavansa kovasti. Minä supatan takaisin, että suklaalevy on paras tapa saada anteeksi.

Opeta sitten oikein toiselle miten ruokkia sairautta. No kyllä se vähän pitää jöötä näissä asioissa, ei se jaksa kuunnella kun vaimo valittaa että yhyy mikä läski mä olen. Mitä sä sitten mätät kaikkea makeaa naamaasi. Ristiriitaista käyttäytymistä. Ei kuitenkaan ihan ymmärrä vakavuusastetta. Ei sitä, miten paljon salaa mätänkään, eikä sitä, ettei kyse ole vain välinpitämättömyydestä tai itsekurista.

Ei se sitä niin häiritsekään - kotimaassaan lihavia ei niinkään ihannoida, kuten yleensä täällä luullaan Afrikassa tehtävän, mutta ei siitä mitään numeroakaan tehdä. Ja mulle se aina sanoo, etä ethän sä ole lihava, vaan "put on a little weight". Little, 30 kg siitä kun tavattiin!

Ei se ymmärrä, miten täällä pidetään lihavuuden perusteella huonompana ihmisenä. Kerran yksi maanmiehensä suomalainen rouva oli kehunut, miten ihania nämä ihmiset ovat, miten ihana oli vierailla miehensä kotimaassa, kun kaikki kohtelivat häntä ihan ihmisenä, ja kuinka suomalaiset välttelevät häntä, eivät halua olla tekemissä, pitävät tyhmänä jne. Tämän kun mies oli kertonut vähän ihmettelevään sävyyn, vasta parin päivän päästä tuli ahaa-elämys; kysyin, että tarkoittaako tämä siis todellakin, että teilläpäin ei pidetä itsekurittomana, laiskana, tyhmänä, välinpitämättömänä jne. jos ihminen onkin melkolailla pulska. Ei, hyvänen aika. Täälläkö sitten niin? Eikä se ollut uskoa kun kerroin. Onpa outoa. Ulkonäönkö perusteella ihminen voidaan noin tuomita? Voi rakas, et tiedäkään kuinka pahasti.

Oikeutta lihavuuteen ei täällä myönnetä. Siihen tarvitaan todella vahva itsetunto. Onhan tämä maailma (noh, meidän ympäristö - vrt. edellä...) mennyt pahasti anorektiseksi, kaikki nämä mallimitat ja seksisymbolien painoindeksit pienentyneet järjettömästi muutamassa vuosikymmenessä - nykyäänhän Marilyn olisi liian LÄSKI. Itse viihdyin loistavasti kun olin kokoa 44, silloin muutama vuosi sitten, sen iloisen hetken, mutta sittenkin olin TOSI LÄSKI tähän nykymaailmaan. Se oli kamalaa, kun en ikinä tajunnutkaan kuinka sutjakka olin, koin itseni ihan samankokoiseksi kun nyt - vaatekoko ~50 - ja vasta uudelleen lihottuani katsellessani tuon aikaisia kuvia kiljuin kauhusta ja masennuin päiviksi! Noin simpsakka ja silti podin läskin alemmuutta. Haloo!!! Sitten on ihmisiä, jotka ovat paaaljon mua isompia ja ovat TODELLA UPEITA, mahtavan kauniita ja ylväitä naisia. Kaikki on niin paljon sisällöstä kiinni.

Sitähä Irene Kristerikin kirjoittaa tuossa kirjassaan Tunteet ja syöminen, että kyse on siitä, onko sen kokoinen, että viihtyy. Nyt voin vastata - en viihdy, en todellakaan. Jos pääsisin taas takaisin sinne 44:ään, olisin ikionnellinen ja osaisin kunnioittaa kokoani ihan toisella tavalla kuin edellisellä kerralla.

Mutta sinne ei päästä sillä, että ehdollistetaan mieskin sovittamaan ikävät tunteet suklaalla. Sen tiedän, ja sittenkin odotan kämmenet hikoillen, että tulisivatpa jo. Odotellessa vetäisin litran kaakaota, eikä talossa muuta oikein olekaan, yöllä söin kaikki kolme viimeistä jäätelöpuikkoa lohdutukseen yhtä soittoa, eikä sekään ihan riittänyt. Tähän on pakko hakea jotain apua. Ei se riitä, että ostaa kotiin mahdollisimman vähän ahmittavaa. Ihan kuin holisti, joka ei pidä kotona viinaa, hakee kyllä sen pitkäripaisesta kun tarve vaatii. Ja tietää, ettei mahda itselleen mitään siinä asiassa.

Herra armahda kurjaa syntistä.