Mies ja esikoinen lähtevät asioille. Vauvan kanssa kotona kaksin, nukkuu. Ihan söpöä, äiti vaan mättää puoli litraa jäätelöä pakkasesta heti kun ulko-ovi kolahtaa kiinni. Kun on ihan nitkuinen olo, heti, kun tietää, että mies ja E on lähdössä. Sitä vaan pyörii ja koittaa näyttää siltä, kun olisi tekemässä jotain, sisältä hytisee ja odottaa "lähtekää jo! Että ehdin tuhoamaan sen jäätelön ennenkuin T herää! Voi menkää! Mitä se ukko siinä vielä pyörii! Menisivät jo!"

Silloin kun asui himassa ja blaadasi, oli sama hytinä päällä kun muut oli lähdössä johonkin, että pääsisi väsäilemään. Tai nettiin. Tai sitä ennen, alle 16-vuotiaana ihan vaan röökailemaan. Tai sinne puhelinlinjoille. Aina joku salainen pahe. Miksi?

Tänään on neuvolapäivä, pitäisi alkaa puuhailemaan. Kerran yksi äiti puhui siitä, että mikä ihme siinä on, että neuvolaan kun mennään, pitää aina sukia, pestä ja pukea lapsi, ihan kuin neuvolatädit, ammatti-ihmisinä ja ehkä äiteinä itsekin, eivät muka tietäisi, ettei lapset todellakaan aina ole putipuhtaita ja tip-top -kunnossa. Se oli hyvä pointti. Onhan se nyt tietenkin säällistä, ettei sinne mennä ihan yltäpäältä pulautuksissa, mutta eiköhän siellä tunnisteta, että kuka on huonosta hoidosta johtuen likainen lapsi, ja kuka "normaalin pesuvälin" puolessavälissä...

Toinen lapsi kuulemma aikaansaa tämänlaisessa puunauksessa lepsumista. Merkkejä siitä on ilmassa jo.

Se hyvä pointti oli, että eihän me sentään niiden neuvolaihmisten takia pidetä lapsistamme huolta, vaan lasten itsensä! Että ihan kun ne suuttuisi, että tässäpä on kelvoton äiti! Lapsihan on selvästi kylvetetty eilen eikä tänään! - Mutta sitä samaa alemmuuskompleksiahan kaikki tyynni, lääkäriinkään ei uskalla mennä, jos ei ole ehdottoman varma vaivastansa, ettei vaan moitittaisi, että miksikäs täällä tarpeettomasti juostaan, oikeasti sairaiden aikoja viemässä. Huomiotako täältä kerjätään? Ettei olisi päässä vikaa? Ja kun on päässä vikaa, tukassa nimittäin, kampaajalle mennään anteeksi pyydellen, jos on tullut värjättyä tukkaa kauppaväreillä ja edellisestä leikkuukerrasta on vuosi. Sitten kampaaja tuhisee ynseästi, että "en mä nyt kyllä tiedä, mitä tästä tulee kun täällä on tätä kotiväriä. Täytyy kyllä latvoista ottaa aika reippaasti, ohhoh kun on huonossa kunnossa". Hammaslääkärin edessä ollaan nöyriä, kun ei olla pidetty hampaista huolta, vaikka on tarkasti kerrottu tarhasta alkaen, kuinka pitää pestä kahdesti! Mitäs nämä reiät täällä sitten ovat!?! Tottelemattomuutta! Uppiniskaisuutta! Laiskuutta! Mikä masennus? Mikä syömishäiriö? Kyllä tuo leväperäisyydeltä ja aikaansaamattomuudelta pahasti vaikuttaa. Erikoisuudentavoittelua! Tekosyitä!

No, toisaalta sitten on se semmoinen täydellisyyden vaatimus; ei saisi poiketa massasta, jostain yleisistä ihmeen sanelemattomista normaaliuden säännöistä. Kaiken pitäisi aina olla niin ja niin hyvin. Olla rahat ja terveys, joilla loistaa. Kaikki asiat tulisi toteuttaa yleisesti hyviksi ja hyväksytyiksi todettuja tapoja noudattaen.

Neuvolatäti on mukava täti, ja sen kanssa on mukava jutustella. Jos sillä ei ole kiire, sieltä on vähän vaikeakin joskus lähteä, kun se jää jutustelemaan niitä näitä. Mutta oi miten monta kertaa, alkaen jo yli vuosi sitten,  on pitänyt puhua sille, että nyt on vähän semmoinen olo, ettei ihan jaksa. Odotuskäynneillä kun oli puhetta painosta, piti aina sanoa, että se ei kyllä ole ihan hallussa, mulla on ihan oikea ongelma sen asian kanssa, mutten koskaan saanut sanottua. Ihan kuin se olisi joku ikävä fläkki meidän suhteessa. Tai se alkaisi kyttäämään lapsia, että hoidetaankos niitä nyt hyvin. Äiti valittaa masennusta, onkohan se ihan pätevä lapsiaan hoitamaan? Tai sitten kun kaikki olisi hyvin taas (toivottavasti, joku päivä), se palaisi huonoihin asioihin. Tai jotain. Miksi se on niin vaikeaa? Melkein joka kerta se kuitenkin kysyy, että mitenkäs sinä itse voit? Mites olet nyt jaksanut kahden kanssa? Mitenkäs tuo mieliala sitten? Ja aina mä vaan revin jonkun feikkihymyn naamalle, että hyvinhän tässä, mikäs tässä, hienostihan tässä. Vaikka olisin sparrannut itseäni pari päivää, että nyt kyllä kerrot sille. Mutta en.

Mummon kuolemasta kuitenkin sain kerrottua, edellinen käynti oli hautajaisten alla. Oli ihan helpottavaa, kun aiheesta sitten vähän jutusteltiin. Vaikka käänsin puheen heti itsestäni esikoiseen, että miten nyt käsitellä tätä aihetta sitten parivuotiaan kanssa.

Ja jälleen alan sen kamppailun itseni kanssa, että nyt kyllä puhun tästä ja tästä. Nyt kyllä sanon. Nyt pitää kertoa.

Ja joo joo, mä mitään sano kuitenkaan, sen tiedän jo.