Eih hemmetti, en tiedä onko näin riippuvaisuuksiin taipuvaisen ihmisen mitenkään järkevää aloitaa tälläista. Sormet hioten miettii, että koska pääsee taas kirjoitamaan. Voikohan jo. Ehtiikö. Koska seuraavan kerran. Tiukka paikka - olisi vaikka mitä tilitettävää, ja sisko tulossa yökylään. Sitten huomenna on ohjelmaa ja sunnuntainakin, ja mies kotona - peittelen tätä siltäkin, se kuitenkin ärsyyntyisi että siellä akka vaan revittelee yksityisasioita julkisesti netissä... Tosi kaksoisagentti. Tosi ahdistavaa! Ja tämän piti olla terapeuttista!!!

Juuri kun aloin toipumaan siitä yhdestä foorumista jossa roikuin monta kertaa päivässä - yksi kirjoittaja alkoi protestoimaan, ettei enimmät jutut enää liity siihen alkuperäiseen tarkoitukseen, minä kun luulin, että siellä samanhenkiset hengailevat muuten vaan ja menin mukaan, vähän loukkaannuin, että pitäkää leikkikehänne, en ole riittävän pyhä teidän joukkioonne. Ankeaa.

Sitä on kuitenkin tosi eristynyt tässä elämäntilanteessa. Onhan sosiaalisia kontakteja tuolla leikkipaikoilla jne. mutta osa jostain toiselta planeetalta. Voihan sitä niitä näitä jaaritella joo joo ai että nukkui molemmat pojat päikkärit vai niin sepä mielenkiintoista, mutta kyllä sitä jossain vaiheessa vähän samanhenkisyyttä alkaa kaipaamaan...

Kun olin teini, ei mitään nettejä ollut. Tai en tiedä, ehkä jotain, koskahan nämä irc-jutut on alkaneet. Kun niistä kuulin, siunasin, ettei meidän perheessä ollut moista teknistä tietämystä - ne jutut oli sitä kun joku valitti epätoivoisena epätoivoisia puhelinlaskuja, ja tiesin, että joo, mulle kävisi juuuuri noin.

Silloin oli nämä 059-numerot. Vähän ne kai maksoivat nykyisiin 0700-linjoihin verrattuna mutta ou jea että tuli sitä laskua laulatettua, siitä tuli monta flaidista himassa ja tietenkin kiistin kaiken - siskolla oli puhelin omassa huoneessa, muttei tainnut mennä ihan kaikki sen piikkiin. Lintsasin koulusta päiväkausia, siellä sitten - vanhojen äijien! - kanssa jaaritellaan ja sovitaan treffiä johon mentiin tai sitten ei... Parempi olisi kun ei olisi menty... Mutta friikki mikä friikki, ei kelvannut samanikäisille pojille, valitettavasti sitten kyllä 20+, 30+  mentiin kai ihan neljäänkymppiin. YÄK! Silloin ajattelin, että ne vaan ymmärtää mua, tosin kuin ikätoverit, mä olen vaan niin henkisesti kypsä.  No olinhan mä tavallaan pään sisällön suhteen ikäisiäni edellä, mutta järkeä ei sitten oltu suotu, ja henkiinjäämisvaistokin vähän vajavainen. Jälkeenpäin on oksettanut, kun on tajunnut, että ne kaikki vaan vetäsi mua, ymmärtämisistä viis. Luoja varjelkoon kaikkia chateissa roikkuvia 14-vuotiaita... Silloin, lankapuhelimien aikaan, joutui aikalailla sumplimaan näitä juttuja, nykyäänhän niillä on kännykät kaikilla.

Ja kahden tyttären äitinä miettii, että mikä meni itsessä pieleen, miten mulle kävi niin, miten omista tytöistä tulisi fiksumpia kuin äitinsä oli. Suurin osahan oli ihan järkevää porukkaa, jotka alkoivat miettimään kundejakin vasta joskus yläasteen jälkeen.

Mutta se netti, tuli se meillekin. Ja armoton riippuvuus. En mä nyt niin kauheasti sillä laskua saanut (onneksi sitten keksitiiin nämä kiinteät hinnat), käyttäjiä oli muitakin, mutta se pakonomainen tarve päästä tarkistamaan sähköposti, ihan nitkuissa. Joskus oikein hitsasi kiinni, jos broidi ei tullut koneelta ajoissa.

Ja mitä siitäkin koko hommasta taas seurasi. Tuloksetonta filosofointia, toimimattomia treffejä, täysin tarpeettomia sukupuoliyhdyntöjä.

Ja kuinka katkerasti ikinä pettyikään, säännöllisin väliajoin sai aina ja aina uudestaan sen loistavan idean, että kyllähän se oikea sielunveljeni on jossain odottamassa, joku päivä hän minut löytää, laittaisinko taas uuden ilmoituksen? Muotoilen sen vähän paremmin, niin Hän tajuaa mitä tarkoitan, eikä ne vaivaudu ottamaan yhteyttä.

Mitäpä tässä, netin kauttahan Hän sitten löytyikin, mutta eipä ollut tajunnut viestistäni sanaakaan, hakuammunnalla osui oikeaan. Söpöä.