Semmoinen olo on. Mä olen sisätiloissa vaeltava möhkömäinen mörkö, semmoinen kuin Muumilaaksossa. Ulkoilusaldo on jotain kaupassakäyntitasoa yli kuukauden päivät. Mies kun on himassa, vie tyttäret ulkosalle mielellään ennen syksyn opintokurimusta. Ja mä lenuan sisällä. Ja lihoan. Ja syön. Ja masennun.

Alkukesästä kertynyt mainio rusketus on tipotiessään, naama on harmaan valkoinen ja pöhöttynyt. Sepä se kohottaakin itsetuntoa ja fiiliksiä yleisesti.

Tietenkin tietää miten hyvää se ulkoilu tekisi mielialalle, mutta tietää jo, miten turha on itseään siitä piiskata - huono omatuntopa se vasta terää tekeekin! Itsesyytöksiä tässä lisää tarvitaankin! Ja kun menee ulos, vaikka vaan kauppaan, tulee aina jotain fiiliksiä, että vaikkapa kaupan kassa on nyreä ja kuvotuksen vallassa, "hyi mikä läski! Katsois vähän mitä se ostaa! Miksi niiden pitää tulla mun kassalle tämmösten haisemaan!". Ja että ihan vaan vastaankävelevät kanssaihmiset mulkoilee, etenkin anorektiset pissikset, ja ukkomiesten pedeissä bilettävät sinkut nyökyttelee tietävinä, että joo, ei ihmekään että miehet pettää, jumalauta kun voi eukot vajota alas kun ne lapsia saa.

Kunpa vielä joku päivä keksisin sen, miksi oletetut tuntemattomien ihmisten mielipiteet itsestäni vaikuttavat millään tavalla siihen, mitä teen ja mitä tunnen.

On paljon semmoisiakin ihmisiä, joita ihan oikeasti mulkoillaan pahansuovasti, eikä se heitä haittaa ei laisinkaan, saattaapa olla vaikka tarkoitushakuistakin punk-henkisen nuorison keskuudessa.

Mutta vähän pitäisi skarpata. Se on niin kummallista, että vaikka on kaksi maailman ihaninta tyttöä (jokainen äiti tietää, että juuri heidän lapsensa on maailman ihanimpia...), voi ihminen olla kuitenkin masentunut. Sama kävi joskus reilu vuosi sitten, enkä sitä itse tajunnut lainkaan - edelliset masennuksethan johtui yksinäisyydestä, nyt oli perhe, tytär (nyt niitä on kaksi!), jota jumaloin, miten mikään voisi olla pielessä?!?

Miehen koulu jatkuu pian, ja mun täytyy alkaa toimimaan päivisin. Kerhot ja muut alkaa, esikoinen kaipaa actionia. Ei siitä tule mitään, että lenutaan koko päivä sisällä, ja vähän ennen ysiä kiidetään pakollisille ruokaostoksille. Lapsivuodeaika on kolme kuukautta. Ei sen jälkeen saisi nuohota 24 h/vrk yöpaidassa.

Mutta mikä sitten on sopivaksi säädetty suruaika läheisen, rakkaan isovanhemman menetykselle?

Ja imetyskin! Ei tässä mitään lääkityksiä voi aloittaa! Tai sitten pitäisi mennä johonkin homeopaatille. Mikä vaatii työtä ja järjestelyä enemmän kun tuntuu pateja tällä hetkellä olevan.

Jospa nyt ottaisin ensimmäisen askeleen, yrittäisin pukea päälle ja etsiä miehen ja tytöt ulkosalta, hengittää raikasta ilmaa ja nauttia kuka ties kuinka viimeisestä näinkin lämpimästä illasta.

Onnistuisinkohan?